Mitä jos tämä onkin elämäni onnellisin aika?
Automme seisoi eilen liikenneruuhkassa. Lapset nukkuivat takapenkillä, toisella kirja, toisella rusina-aski kädessä. Juteltiin ja kuunneltiin musiikkia mieheni kanssa, ruuhka ei haitannut meitä, avasin vähän ikkunaa ja päästin kuumaa ilmaa viileään autoon. Katselin tietä reunustavia jättimäisiä puita, taustalla häämöttävää Carowindsin huvipuistoa ja McDonalds-kylttejä ja mieleeni alkoi tulvia PMMP:tä. Tiedättehän: ”Tämä voi olla, koko elämämme ihanin päivä, ajetaan hiljempaa. Toivon että matka jatkuu, jatkuu vaan”. Otin aurinkolasit pois, ettei linssien läpi maisema näyttäisi ilta-auringossa liian sofiacoppolamaiselta (vaikka honteloiden korkeiden palmujen sijaan tien varrella huojuivatkin wisteriat ja lehmukset), sillä tajusin kuinka pelottavalta tuntuukaan myöntää olevansa näin onnellinen.
En vaihtaisi mitään, ottaisi mitään lisää tai mitään pois. Minulla ei nyt ole niitä maisterinpapereita mitä olisi ehkä tänä keväänä joidenkin laskelmien mukaan pitänyt olla, mutta minulla onkin silti kaikki, täällä kahden makuuhuoneen kokolattiamattoasunnossa. Se kuulostaa ehkä naivilta, mutta itsestäni lähinnä vähän pelottavalta, sillä onhan onnellisuus aina vähän pelottavaa. En osaa päättää pitäisikö se laittaa piiloon se onni, niin kuin sananlaskukin jo käskee, vai antaa hymyn vain tulla suupieliin ihan valtoimenaan.
Joka päivä hahmotan enemmän ja enemmän, kuinka oikea päätös perheellemme olikaan lähteä tänne. Vaikka onhan se arki täälläkin korvatulehduskierteitä ja hotkittuja lounaita, niin olen alkanut hyvin ymmärtää, miksi jotkut perheet jäävät koukkuun expat-elämään. Olen alkanut ymmärtää, miksi jotkut puolisot ovat jopa valmiita luopumaan omasta urastaan ja pakkaamaan kaiken uuteen osoitteeseen parin vuoden välein, vaikka itse en tähän kykenisikään. Tajuan silti. Sillä en minäkään haluaisi päästää tästä meidän perheen seikkailusta koskaan irti, siitä kuinka lähekkäin me täällä olemme ja kuinka nyt jo täällä olo on ehtinyt muuttaa kaiken. Auringosta, kartalle merkatuista seuraavista matkoista, iltauinneista taloyhtiön altaalla ja rasvaisten grilliruokien tuoksusta. En halua luopua mistään vaan kuunnella iltaisin ikkunan takana sirittäviä heinäsirkkoja ja hytistä joko täysillä tai ei lainkaan puhaltavasta ilmastoinnista. Pestä pois aurinkorasvoja, suukottaa iltaisin saippualta tuoksuvia auringon tummentamia lapsenposkia, höpöttää illalla kunnes tajuan, että toinen on jo nukahtanut.
Mielessäni takoo, kuinka tämä taitaa olla ehkä elämäni onnellisin aika enkä tiedä miten siihen suhtautua. Vai pitäisikö siihen suhtautua jotenkin, nauttia tietoisesti (mikä on kummallista, vähän kuten vauvavuodesta kehotetaan nauttimaan ja iskee paniikki että nautinko tarpeeksi) tai jotenkin varoa? Sillä eihän sitä onnea voi oikeasti sulloa piiloon tai seinien sisälle, se on auki kaikelle ja se voi muuttua, mennä tai jopa kadota. Pelkäämisen sijaan olen kuitenkin päättänyt valita kiitollisuuden.
Lentoaskeleita Instagram / Facebook / lentoaskeleita@gmail.com