Tulikärpäsistä ja muista
Tiedättekö, kuinka esimerkiksi lomamatkaa suunnitellessa saattaa odottaa kovasti jotain tiettyä nähtävyyttä tai kehuttua ravintolaa? Ladata sille odotuksia ja ehkä jo kuvitella sen hetken kun vihdoin astuu sisään unelmaravintolaan, miten aikoo pukeutua ja miltä siellä tuoksuu. Ja ovathan ne ihmeellisiä, joskus taas ei, ne matkasuunnitelmien kohokohdiksi aiotut majakan huipun näkymät tai rantaviivan vitivalkoinen hiekka. Silti parasta reissussa saattaa olla jokin ihan muu. Yllätyssateen pitäminen ensimmäisessä vastaantulevassa kahvilassa siinä vieraassa kaupungissa tai vahingossa löytynyt vanha linna (mistä tulikin mieleen, että en ole vieläkään kirjoittanut teille St. Augustinesta!).
Road trippimme viimeinen kohde oli Tampan St. Pete Beach. Hotelliniemeke, turisteja, turkoosia kirkasta vettä, merietanoita, pitkiä rantapäiviä, päikkäreitä aurinkokuomun alla. Hotellihuoneemme paljastui paikan päällä minikokoiseksi ja sänkyjen päällä oli kirjavat delfiinipeitot. Ikkunasta näkymät olivat parkkipaikalle ja sisääntsekkauksessa saimme pulittaa vielä yllärinä lisäsatasen tuosta minihuoneesta, koska hotelli pidättää oikeuden muutoksiin. Juuri silloin, kun olimme ajatelleet, että olkoot viimeisen paikan huone vaikka vähän vaatimattomampi, sillä rannallahan me kaiket päivät kuitenkin ollaan (vähän reissuhenkeä hei, mutta lisähinnan erotuksella oltaisiin kuitenkin jo päästy kivempaan paikkaan ;). Ja hyvin suunnitelman pidimmekin, eikä tuossa keltaiseksi maalatussa delfiinihuoneessa tullut käytyä kuin pesemässä hiekkoja pois ja nukkumassa. Juuri tuossa kanarianlinnun värisessä huoneessa nukahdin kuitenkin onnellisempana kuin ikinä. Sipsinmurujen päälle, olkapäät auringosta punoittavina, ukkosen jylinässä rakkaideni keskelle. Olimme suunnitelleet menevämme ajoissa nukkumaan, mutta jotenkin päädyimme katsomaan hotellisängyssä koko perhe ihan älytöntä piilokamerashowta melkein puoleen yöhön. Pieninkin kikatti muiden mukana yrittäessään määrätietoisesti varastaa sipsejä, kunnes nukahti rinnalleni. En osaa sanoa mikä tuossa illassa oli edes niin ihmeellistä, mutta huomaan muistelevani sitä reissun parhaimpana kohtana, paratiisirannoista ja unelmien kaupungeista huolimatta.
Tässä viikonlopussa parasta olivat puolestaan tulikärpäset. Ystävämme järjestivät lauantaina illanistujaiset, joissa grillattiin, paistettiin vaahtokarkkeja nuotiolla ja lapset juoksivat paljain jaloin ja pomppivat trampoliinilla. Siristin silmiäni katsoessani pimenevässä illassa kytevää nuotiota. Vihreänä hiipuva kipinä, joka syttyi uudelleen. Puiden alla juurien varjossa alkoi syttyä ja sammua ihmeellisiä pieniä valoja. Fire flies! Olimme tehneet jo lähtöä, mutta päädyimme juoksemaan tulikärpästen perässä niin pitkään, että ehti tulla jo kokonaan pimeää. Lähdimme koko seurue viereiselle niitylle ja sekä aikuiset että lapset keräsimme noita ihmeellisiä valo-olentoja purkkiin, joka alkoi hohtaa pimeässä. Muut olivat tehneet tätä lapsuudesta asti ja se oli heille yhtä normaalia kuin vaahtokarkkien paistaminen laittamalla niitä suklaan ja keksien väliin (nerokasta). Minulle taas tuo oli kaikkea muuta kuin tavallista. Melkein itkin kun päästimme valopisteet purkista takaisin taivaalle, kuuntelin etelän yötä ja mietin, etten tule milloinkaan unohtamaan tätä kesää ja tuota hetkeä. Niitä tulikärpäsiä, ystäviämme, helteistä iltaa ja etelän yön ääniä. Esikoiseni sanoi vielä autossa ennen kuin nukahti, ettei ole nähnyt tulikärpäsiä kuin elokuvissa. En minäkään.
Tänään juhlimme amerikkalaista isänpäivää piknikillä. Ihmettelen, että yllätys säilyi iltapäivään asti, sillä poikani on koko viikon kysellyt, milloin me mennään sinne salaisuusretkelle ja että jakaako isi niitä herkkuja meille lainkaan.
Jakoihan se.
Ihania hetkiä alkavaan juhannusviikkoon! <3