Lähtöaskeleita

Kerrankin olimme fiksuja ja aloitimme pakkaamisen jo hyvissä ajoin. Ehkä olemme viimein alkaneet oppia. Jo viime viikonloppuna heitimme matkalaukut sängylle ja aloimme keräämään niihin mukaan tulevia juttuja, joita emme varmasti enää tällä viikolla täällä tarvitsisi. Tuulitakit, farkut ja villapaidat kaikille muille paitsi tyttärellemme, sillä eihän tuo etelän kesän lapsi omista noista ainoatakaan. Onneksi oli takin lainaava ystävä whatsupp-viestin päässä. Ja täällä alennusmyynnit. 

Ajatella, että vain yhden matkayön jälkeen nukumme tuttujen petivaatteiden välissä. Kun varasimme matkoja Suomeen oli maaliskuu ja tähän matkaan oli vielä kuukausia. Ne ovat menneet yksi kerrallaan tuosta noin vaan. Ilmassa on haikeutta ja innostusta. Yhtenä hetkenä poikani saattaa ilmoittaa, että hänelle tulee ikävä uima-allasta ja kavereita ja toisena pomppia ilmaan innosta ja luetella niiden kaikkien rakkaiden nimiä, jotka me pian Suomessa nähdään. Jokainen puistoreissu, traktoriajelu, saunaillat ja ruuat on kuulkaa jo tarkkaan suunniteltu. ”Mutta kyllä mun tulee myös ikävä  Ameliikkaa siellä Suomessa”, hän totesi. ”Ja täällä mun tulee ikävä Suomea”. Tulimme yhteiseen lopputulokseen, jonka mukaan meille on annettu ihan tosi paljon onnea kun meillä on niin paljon kaikkea ihanaa kahdessa paikassa. 

Lapsen haikeus ja ikävä on suoraa ja nimettävää. Se kohdistuu nimenomaan uima-altaaseen, jumppaharrastukseen ja lempikavereihin. Minä kyllä aavistan mistä oma haikeuteni johtuu: siitä ajatuksesta, että seuraavalla kerralla saatetaankin olla pakkaamassa tavaroita kokonaan pois täältä. 

Juuri nyt mikään haikeus ei kyllä peitä alleen sitä epäuskoista iloa, jota tunnen ajatellessani kaikkia läheistemme kasvoja, jotka ovat kohta siinä ihan lähellä, eivätkä skyperuudun takana. Viileä, puhdas, kaunis, turvallinen koti-Suomi. Kahvipöytiä, pullaa, koivuja, mökin saunapolku.

Ihan kohta mennään!