Kaksistaan

Meille suotiin tänään vähän kuin vahingossa harvinainen hetki: minä ja poikani vietimme ihan extempore pari tuntia kahdestaan kaupungilla. Meillä oli mukana vain kamera, lompakko ja vesipullo. Heti aluksi päätin kaksi asiaa: kännykkä pysyisi äänettömällä ja laukussa (yhtä nopeaa kuvaa lukuunottamatta) eikä meillä olisi kiire minnekään. 

Kuljimme katuja käsi kädessä, leikimme turisteja täällä tutussa kaupungissamme, tutkimme kukkia, kivenkoloja ja näyteikkunoita. Astuimme sisään meidän molempien lempikahvilaan ja istuimme pitkään remontoitavan suihkulähteen rosoisella reunalla. Sydäntäni kouraisi tajutessani, kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun ollaan viimeksi lähdetty jonnekin kahdestaan. Siinä se pitkänhuiskea neljävuotiaani selosti minulle kaupunkia kuin tarinan kertoja ja minä mietin millainen hahmo mahdoinkaan olla siinä hänen kuvassaan. Tajusin olevani liian usein muka kiireinen, ryntäämässä nappaamaan siskoa pois tekemästä kolttosiaan, valittavani liikaa sotkusta, tekeväni liian montaa asiaa samaan aikaan ja olevani ihan liian hätäinen. Haluaisin olla siinä kuvassa lämmin ja hymyileväinen, aina läsnä. Varmasti usein olen näitäkin, mutta liian usein sorrun siihen vanhempien syntiin eli pitämään kai aikuisten maailmaa lasten maailmaa oikeampana.

Joimme lemonadea, kurkimme kahvilan yläkerran ikkunasta ohikulkijoita ja mietittiin minne kukakin oli menossa. Pojan mielestä suurin osa oli menossa ”luultavasti johonkin kirkkoon”, mikä ei kyllä ollut huono arvaus siihen nähden, että täällä kirkkoja on joka kulmalla. Poikani arvaukset olivat muutenkin parempia kuin minun, sillä ne sisälsivät juhlia ja lahjakauppoja ja kadonneen suihkulähteen etsimistä, vaikka itsekin yritin heittää töiden lisäksi edes jonkin kauneussalongin. 

Minusta on hauskaa antaa kamera pojalle. Pelkään toki vähän sen rikkoutumista, mutta sieltä kuviin pääsevien yksityiskohtien joukosta voi saada vähän kiinni siitä, kuinka lapsi ottaa ympäristönsä vastaan. Siinä missä minä näen itsestäänselvästi rakennukset, suloiset pikkukaupat ja kukkivat puut, haluaa lapsi tallentaa kameralla linnunpesän, mainoksissa käytetyn samanlaisen fontin (miten se onkaan niin tarkka!), ja sieltä pikkuliikkeen ikkunasta kurkistavan pinokkio-nuken. Kuvia ihailtiin ja tutkittiin tarkkaan jälkikäteen. Minun ihmeellinen esikoiseni, ajattelin, kun hän tahtoi mennä avaamaan oven kahvilaan sisälle tuleville ihmisille. Milloin hän kasvoi yli satakolmetoistasenttiseksi, kohteliaaksi ja maailman hauskimmaksi pikkupojaksi?

Kysy äiti sitten autossa, oliko mulla kivaa.

Voinko kysyä jo nyt?

No joo.

Oliko sulla kivaa?

No oli. 

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM