Nuori äiti, perustele äitiytesi
”Oliko tuo suunniteltu vai kävikö vahinko?” puolituttu opiskelukaveri kysyi minulta viime joulukuussa yliopiston ruokalassa. Hän katsoi mahaani säälivästi, pyöristyvää vatsaani, josta olin maailman ylpein ja joka teki minut ja mieheni sanoinkuvaamattoman onnellisiksi. En vieläkään ymmärrä, kuinka monet puoliksi tuntemattomat ihmiset katsoivat oikeudekseen ihmetellä ääneen että oliko kyseessä vahinkoraskaus.
Ei ollut. Vaikka mitä se edes puolitutuille ihmettelijöille kuuluukaan. Ja mitä se vaikuttaisi, vaikka olisi ollutkin? Minkälaista vastausta tai keskustelua tämän kysymyksen esittäjä hakee?
”Miksi ette odottaneet että sinullakin olisi jo valmis tutkinto ja pari vuotta työkokemusta ennen lasten hankkimista” -oli toinen kysymys, joka selvästi oli monen huulilla (tätä onneksi harvoilla oli pokkaa kysyä päin naamaa, mutta sitäkin paremmin kiinnostusta ruotia selän takana). Ymmärrän, sillä tämähän on meidän yhteiskuntamme äänetön ohjekaava siihen kuinka elämä tulisi elää. Opiskele, valmistu, mene naimisiin, luo pari vuotta uraa, hanki lapset. Näin toimineilta henkilöiltä tuskin kukaan tulee utelemaan että oho kävikö vahinko.
Tämä ohjekaava ei kuitenkaan huomioi yksilöeroja, erilaisia elämäntilanteita tai erilaisten elämänteiden muokkaamia ihmisiä. Meille tämä hetki tuntui luonnolliselta ajalta saada vauva. Me olemme seurustelleet pitkään ja arvoissamme perhe on ylimmällä sijalla. Mieheni on jo valmistunut, ja niin minäkin tulen aikanani tekemään, joten meillä on myös taloudelliset edellytykset huolehtia lapsesta. Ei minulla ole lapsen tulon vuoksi aikomustakaan keskeyttää tutkintoani (miksi ihmeessä näin olisi?). Onko hyväksyttävämpää jäädä äitiyslomalle työelämästä kuin opinnoista, viedä lapsi päiväkotiin työpäivän kuin opiskelupäivän ajaksi? Ihan sellainen yleinen arvosteleva ilmapiiri muiden valintoja kohtaan ihmetyttää.
Minä todellakin ymmärrän, että parikymppiset voivat elää hyvinkin erilaista elämänvaihetta keskenään, enkä väitä että kaikkien tulisi tehdä asiat samassa järjestyksessä kanssani! Ymmärrän hyvin ettei kaikki parikymppiset halua vielä perhettä, tai koe olevansa valmiita kasvattamaan lasta. Ymmärrän myös syyt tähän oikein hyvin, on erittäin ok haluta ensin naimisiin, luoda sitä uraa tai vaikka kiertää maapallon. Koska olemme kaikki ihan omia ihmisiämme omissa elämäntilanteissamme. Minusta on ihanaa että olemme erilaisia, enkä voi tarpeeksi painottaa sitä kuinka luonnollista minusta on että perustamme perheen eri ikäisinä. ”Parikymppiset”, niin kuin eivät ”kolmekymppiset” tai ”neljäkymppiset” ole mikään samanlaista tietä samanlaisten kiinnostuskohteiden keskenään jakama kasvoton ihmisjoukko.
Mielestäni elämä ei myöskään lopu perheen perustamiseen, sillä myös lapsen kanssa pystyy yhä tekemään asioita. Edelleen tapaan ystäviäni ja aion matkustella, nyt vain lapseni kanssa. Otan toisinaan sitä kuuluisaa omaa aikaakin, ilman huonoa omatuntoa. Ihmettelen, miksi jotkut voivottelivat kun meiltä jää nyt juhliminen kesken. Minun arvomaailmassani juhliminen ei vain satu olemaan ykkössijalla -toki hauskaa välillä, ja toki lapsen myötä se jää vähiin (mutta ei nyt sentään lopullisesti ole ohi).
Olen kasvanut hurjasti äitiyden myötä, niin kuin jokainen nainen ikään katsomatta, kadottamatta kuitenkaan itseäni. Kyllä, yhä kuuntelen toisinaan aivan liian lujalla musiikkia korvanapeista, tilaan kotiin aina jotain muotilehteä ja tirskun tilanteissa joissa ei saisi. Sama minä kantaa väsynyttä lasta ympäri asuntoa, pysäyttää auton tiensivuun imetystä varten ja kaahaa huolestuneena ensiapuun kun vauvan puklussa on kokkareita. Ei näistä jutuista mikään liity ikääni.
Itse en edes koe olevani merkillisen nuori äiti, todellakaan. Ainoastaan tilastoja tarkastellessa keskivertoa nuorempi. Kun kerran minä 22-vuotiaana odottajana kohtasin paljon epäilyjä, voin vain kuvitella minkälaista selän takana ruodintaa minua nuoremmat äidit saavat kokea (tai sitten minä vain olen törmännyt harvinaisen tylsiin tyyppeihin!). En tosin ole varma kumpi ihmisiä harmittaa enemmän, ikäni vai asemani opiskelijana.
Onneksi meidän lähipiirimme ei ole epäillyt hetkeäkään valmiuksiamme vanhemmuuteen, vaan kaikki ovat olleet valtavana tukena jo odotusajasta lähtien ja iloinneet ja ihmetelleet kanssamme Vauvan synnyttyä. En tiedä miksi edes jaksan suunnata ajatustakaan näiden kapeakatseisten epäilijöiden joukkolle, mutta välillä vain ärsyttää. Kaikkein eniten ottaa päähän sellainen tunne kuin minun pitäisi olla valmiudessa perustelemaan äitiyteni joillekin.
Eikö joskus saakin hieman purkautua? ;)