Anteeksi, mutta saisinko jäädä vielä hetkeksi?
Koska olemme saaneet kylään anoppini siskonsa kera, päätimme niin sanotusti käyttää tilanteen hyväksemme. Eli lapsiperhekielellä lähteä tekemään jotain ihan vain aikuisten kesken. Ajattele, voidaan tehdä ihan mitä vaan halutaa ja vielä kahdestaan! Mitä se voisi olla? Mentäisiinkö teatteriin tai drinkeille jonnekin pilvenpiirtäjään? Mikä olisi sitä suurinta luksusta, jota arkeemme ei yleensä mahdu? Päädyimme ottamaan kivan hotellin Charlotesta ja menemään syömään ”johonkin ravintolaan”, minne emme välttämättä olisi lasten kanssa lähteneet. Ajatusleikeissämme suunnittelimme ties mitä huvipuisto/museo/shoppailu/musikaalijuttuja, mutta niistä huolimatta eniten houkutti hautautua muhkeaan hotellisänkyyn ja ihan rauhassa syödä herkkuja ja katsella Shamelesia yömyöhään. Tiedän, tosi villiä, mutta sen kokoinen kolo on ollut jo pitkään vuorotellen hyssyttelemään johtaneissa kotileffailloissa. Nauttia vaan hiljaisuudesta ja siitä parhaasta kainalosta posken alla. Niin ja ihan ökyluksuksesta: kokonaisista katkeamattomista yöunista. Viime kerrasta onkin vaan vaatimattomasti vuosi aikaa.
Tuntui ihan jonkun muun elämältä kävellä Charloten iltakatuja kahdestaan käsi kädessä, ilman rattaita tai reppuselkämatkustajia. Ilta oli kylmä ja löysimme säkällä ihan mahtavan aasialaistyyppisen ravintolan, jossa kokki kokkasi hurjana pöytämme edessä heitellen milloin tulisoihtuja ja milloin mitäkin veitsiä. Showmaisella kokkaustyylillä syntyi vieläpä tolkuttoman hyvää ruokaa. Iltaan mahtui myös yksi kadonnut mutta onneksi löytynyt pankkikortti ja vahingossa tilaamani ekstraolut. Huulipunaa ja hajuvettä. Tulen varmasti pitkään muistamaan valkoisina yötä vasten hohtaneet puiden kukat, kuin lunta, ja sen ystävällisen kodittoman nuorenparin, joka neuvoi meidät kadunpätkissä seonneet lähimpään seven eleveniin.
Yhden aikaan en malttanut nukahtaa. Ensioletuksistani huolimatta unettomuuteni syynä ei suinkaan ollut raastava ikävä lapsiani kohtaan (joka iski vasta aamupalapöydässä kun viereiseen pöytään istahti perhe, jossa oli täsmälleen lastemme ikäiset poika ja tyttö. Söivät vieläpä niin nätisti vanhempien siinä vaan keskenään keskustellessa, että huijasimme itseämme kuinka meilläkin menisi aina vaan niin ;), vaan suoranainen hurmosolotila. ”Siis tajuutko. Mun ei tarvitse ensi yönä herätä kenenkään vuoksi. Mun ei tarvitse imettää, nousta kesken hyvän unen heijaamaan ketään eikä kenenkään pissahätä pakota mua ylös sängystä. Oikeesti mieti nyt! Ihan hullua! Voin nukkua niin monta tuntia kuin haluan ja aamullakin vaan. Siis voin nukkua yli kolme tuntia kerrallaan. Mieti!” Makasin jonkin aikaa valveilla ihan pelkästään siitä ilosta, että saisin kuunnella ihan rauhassa ilmastoinnin kohinaa ihanan luksuksentuntuisessa hotellihuoneessa. Suorastaan timanttista.
Disclaimer: Oikeasti se ikävä iski kyllä aamupäivällä jo aika lujaa ja kun huristelimme kiireen vilkkaa kotiin suukottamaan lapsia puhki, saatiinkin kuulla tyllerön napanneen itselleen kuumeen. Minä jo kerkesin sitten kauhistella, että johtui varman äidistä erossa olosta, mutta mieheni pudotti minut maan pinnalle muistuttamalla, että hän oli itse juuri ollut flunssassa. No niin tai näin, niin arkeen paluu on ollut melko sydäntäsärkevää pientä nuhanenää kanniskellessa. Silti kaikki oli mennyt hyvin ja voisin hankkia vaikka ”kiitos anoppi ja sen sisko 19.3.2016-20.3 2016” t-paidan, sillä niin hyvää tuo pieni irtiotto teki.