Ei enää vauvoja
Tyttäremme täytti vuoden. Tarkoitus oli viettää synttäreitä amerikkalaisen perinteen mukaan: riisua tyttö vaippasilleen ja antaa hänelle pieni kermakakku eteen, jonka hän saisi sitten ”sormiruokailla” mielensä mukaan vaikka tukkaan ja napaan. Edellisyön hammashulabaloot kuitenkin verottivat sen verran, ettei minulla ollut tänään yksinkertaisesti paukkuja alkaa leipomaan kakkua. Tyttö sai lahjaksi veljeltään pallon ja maistaa juhlan kunniaksi mehujäästä, mutta lempilelu oli tänään silti makaroonikoppa.
Vaikka päivämme ei kulunut järin juhlallisesti ja kakkukarkelot siirtyivät viikonloppuun, niin silti päivässä oli juhlava sävy, ainakin minulle. Oven vieressä on nyt rivissä neljän eri numeron kenkiä. Siinä on jo muutaman kuukauden ollut vaaleanpunaiset pikkiriikkiset Eccot kokoa 21. Huomaan valkkaavani tyttärelleni yhä useammin paidan bodyn sijasta ja lasken niitä hurmaavia bambiaskeleita joka päivä enemmän, jo kymmenen. Pakkasin pois muovipussillisen pieneksi käyneitä vaatteita, joiden joukossa oli nippu haalistuneita yöpukuja, jotka ovat kiertäneet ensin serkun yllä, sitten pojallani ja sitten tyttärelläni. Kaikki kolme ovat vuorollaan kontanneet niissä kuolasuu hymyssä ja nukkuneet vauvanunta kädet levollisesti heitettyinä pään vierelle. Nuuhkin pehmeäksi kulunutta virttynyttä puuvillaa ja tajusin tuntevani aivan älytöntä kaihoa. Kaipausta. Tästä eteenpäin meillä ei enää virallisesten määritelmien mukaan olisi vauvaa, vaan taapero. (Enkä muuten yhtään tykkää tuosta sanasta, taapero.) Talossamme ei ole enää vauvoja, ei leikkimattoja lattialla, keitettyjä tuttipulloja kuivumassa, harsopyykkiä kuivumassa. Mahtaako koskaan enää ollakaan. Vauva hän on silti, tietysti. Mutta ei ehkä enää muiden silmissä. Järkytyin, kun deliravintolassa tarjoilija kysyi kids eat free -iltana, että mitä tilataan tytölle. Tajusin, että muille hän on jo pieni lapsi eikä enää sellainen ”vauva-vauva”. Joka muuten päätyi syömään onnellisena kipollista hedelmiä ja kinkkuvoileipää, omaa ensimmäistä ravintola-annostaan. Pieni tyttö, joka heiluttaa lähtiessään ja osaa sanoa bye bye.
Kulunut vauvavuosi ei päästänyt meitä ihan helpolla sairasteluineen, univelkoineen ja sivuilmiönä toisinaan kiristyneine hermoineen ja jättimäisine silmäpusseineen. Silti huomaan tuntevani aivan älytöntä haikeutta siitä, että se on nyt takana. Juurihan minä pompin ympäriinsä suuren vatsani kanssa ja yritin taipua tekemään ties mitä kommervenkkejä synnytyksen käynnistämiseksi, jännitin ja odotin. Vastasyntyneissä on jotain niin taianomaista, siinä sylissä avuttomana pötköttävän vauvan katseessa niin sieluun tunkevaa, että en minä olisi ollut valmis käymään sitä läpi näin nopeasti. Olisin voinut vain tuijotella vielä hetken, olla siinä vauvakuplassa kietaisubodyjen ja pukluharsojen ympäröimänä vielä ihan vähän aikaa, vaikka olinkin siellä tukka takussa väsymyksen renkaat silmien alla.
Tunnen toki myös helpotusta siitä, kuinka paljon helpompaa esimerkiksi omien menojen järjestäminen on, kun enää tyttö ei tarvitse maitoa jatkuvasti (eipä sillä, että hän sitä olisi koskaan pullosta suvainnutkaan juoda), lyhyet reissut pärjää vaikka vaan käsilaukkuun nakatulla varavaipalla ja automatkat eivät ole yhtä huutoa. Ravintolareissulle voin pukeutua muuhunkin kuin imetysmyönteiseen kaula-aukkoon, sillä maitohetki voi odottaa kyllä kotiin (okei ainakin autoon). Meillä on nyt kaksi lasta, jotka leikkivät ja nahistelevat keskenään. Tyttö ei enää vain imeskele lego-palikoita ja autoja, vaan haluaa itsekin sovittaa paloja yhteen ja pärisyttää suutaan pikkuautoa ohjatessaan, sotkee isoveljen rakennelmat ja antaa tälle suukon.
Onhan se nyt maailman ihaninta seurata, kuinka joka päivä tyttö on enemmän mukana leikeissä ja oppii askeleita, äänteitä, nyökyttämään, keikuttamaan koko pientä vartaloa musiikin tahdissa. Tietää täsmälleen mitä haluaa ja kuinka hurmata ympärillään olijat. Kuinka helpottava onkaan tunne, että me tässä ihan todella kommunikoidaan, tunnetaan jo toistemme kieli. Hän tahtoo olla mukana kaikessa, yrittää kiipeillä kaappeihin, livahtaa kylpyhuoneeseen heti jos silmä välttää, kurottaa laittamaan hanan päälle ja tuijottaa vaativasti kylpyammeeseen. Töh. Hän on aivan oma kujeileva persoonansa, enkä ole koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan.
Silti jostain hiipii tämä odottamaton kaiho, onko yksi aikakausi nyt tosiaankin ohi.
Onnea rakas rämäpää röyhelöpyllerö.
Lentoaskeleita Facebook / Instagram