Ei pöllömpää

Vaikka tässä arjessa onkin välillä villejä teknorytmejä muistuttava tempo, ei tämä silti ole yhtään hassumpaa. Vaikka kalenterini on päivälleen ja lähes tunnilleen merkattu tuohon maagiseen toukokuun 31. päivään asti, stressi puskee kasaantuvien hommien muodossa pitkiksi to do -listoiksi, niin ei se mitään. Kun ne hommat joita tässä hullussa sykkeessä teen ovat niitä jotka olen valinnut, ja vielä vahvalla tykkäämistunteella.

Vaikka minun oli lauantaina raahattava pyllyni kirjastolle lukemaan tenttejä varten, en siellä kirjaston kahvilassa porkkanakakku toisessa kädessä ja mielenkiintoisia novellikokoelmia toisessa osannut ihan kauheesti valitella osaani.  

Tunnen oloni välillä oloni tosi onnekkaaksi, kun saan opiskella alaa jota harrastelisin muutenkin. Ja perheeni täysi tuki ja ymmärrys takanani, vaikka tämän opiskeluvaiheeni vuoksi moni asia siirtyy meillä siihen ”sitten kun olen valmistunut”-osioon. Välillä on vaan tärkeää nipistellä itseään että hei nainen, sinä elät tässä näin, et siellä sitten parin kolmen vuoden päästä.

Minulla on takataskussa paljon mietteitä äitiyden ja opiskelujen yhdistämisestä, ja ehkä sitten tuon ihmeellisen 31.5 jälkeen kirjoitankin että no miltä se sitten tuntuukaan ja toimii loppujen lopuksi. Tätä pohdin ja pyörittelin kovasti mielessäni silloin vauvahaaveillessamme ja odottaessani. Mutta ollaan nyt mielestäni osoitettu  itsellemme, että asiat voi tosiaan tehdä tässäkin järjestyksessä, eikä tämä ole yhtään pöllömpää! <3

Tietysti on niitä iltoja, kun makuuhuoneessa nukkuu yksi mies, vauva ja koira, ja täällä keittiössä minä alleviivaan, kirjoitan ja kertaan yksinäni ja lasken tunteja herätykseen. Aamuja, jolloin herätyskello on kuin julma vitsi ja muistutan zombieta, jonka silmänalusia ei mitkään valokynät kirkasta. Mutta ne vaan nyt tulee tässä paketissa väkisinkin sivutuotteena, tärkeintä on etteivät ne vie jalansijaa näiltä vahvoilta ”tässä ollaan juuri siinä missä pitääkin” -tuntemuksilta.

Ehkä tämä on viimeviikkoisten Lontootreffien ansiota tämä energia/onnellisuuspiikki, tai sitten vaan myrskyn silmässä vellovaa tyyneyttä, mene ja tiedä! :D 

—

Anteeksi, vaihdan ehkä tuohon sivupalkkiin realistisemman kuvauksen blogistani:

”Opiskelijaäidin kirjoitusta kiireen eri muodoista, sisältää paljon toistoa. Sekava. Et voi koskaan tietää mitä täältä luet, sillä kiirevalitusten lomaan saattaa toisinaan putkahtaa ilman mitään kaavaa pitkiä jaaritteluja aurinkolaseista, häistä, lasten kengistä, korvatulehduksista, tylsiä ”päivän asu”-potretteja ja yks kaks yltiöpositiivista suitsutusta elämästä”

:D 

Ja sori, ihan oikeesti tuo banneri on ihanihan taatusti väliaikainen! Nyt vaan ei ole mitään kivoja banneriksi sopivia kuvia tai aikaa sellaisten hankkimiseen.

Sitä aurinkoa taas teille toivottaen, <3