Hengittäen

Poikamme sairastui eilen vatsatautiin. Juuri tätä olen pelännyt jo monta viikkoa, sillä onhan se ollut vain ajan kysymys milloin tuo joka talossa kiertävä pöpö iskisi meidänkin huusholliimme. Näitä normaaleja lapsiperhearkeen silloin tällöin kuuluvia juttuja, mutta juuri näin viisi päivää ennen laskettua aikaa suisti tämä episodi minut täysin raiteiltani. Soitin vähän hysteerisenä sekä äidilleni että anopilleni ja parin tunnin päästä pakkasinkin sydän karrella pienen potilaani mamilaan matkaavaan autoon. Oksennustaudissa synnyttäminen kun ei välttämättä ole jokanaisen synnytystoivelistalla, eikä myöskään kipeän miehen kotiinjättäminen tuona hetkenä. Äitini onneksi lohdutti, että onhan hän aikanaan minunkin kanssa melko monet vatsataudit hoitanut ja tietää varmasti nämä jutut, sekä poikakin tuntui olevan vain innoissaan mamilareissusta varmasti kipeästä olostaan huolimatta. Täytyy silti sanoa, että se kuuluisa ”paskamutsifiilis” iski täysillä päälleni. Eipä tässä tilanteessa vain oikein ollut vaihtoehtoja. Enkä muuten tiedä, missä ihan totta olisimme ilman näitä tukiverkkojamme, sillä kurjasta mielestäni huolimatta tiedän pojan olevan superhyvässä hoivassa. Facebookissa panikoin Lily-kollegoilleni, kuinka nyt kolhiutuu äiti-lapsi-suhde ja että en myöskään halua mennä synnyttämään yksinäni. Sain tsemppausten lisäksi käskyn rauhoittua ja hengittää.

Lopulta noudatin neuvoa. Nukuin pitkät yöunet ja aamulla tein sen mikä tehtävissä on, eli lykkäsin uuniin pakastecroisantteja ja kaivoin jääkaapin perältä viikunahilloa. Peruimme viikonlopun suunnitelmat ja luvassa taitaa olla maksimissaan reissu videovuokraamoon. Kaupasta haimme varoiksi Jaffaa ja muuta, jos vaikka tauti vielä päättääkin iskeä. Onneksi ulkona sataa, joten maitohappobakteereilla kyllästetty leffaviikonloppu sisätiloissa ei noin niin kuin ajatuksen tasolla kuulosta ihan tyhmältä, vaikka mieli pienen potilaan luona onkin.