Hölösuinen bloggaaja

Minulla on hassu tapa ”koputtaa puuta” aina kun olen todennut jotain, johon pelkään suhtautuvani liian optimistiseksi. Tiedänhän minä, että se puun koputtaminen on vain vanha sanonta, enkä suhtaudu siihen mitenkään taikauskoisesti, mutta minun vain täytyy aina lisätä se kop kop puheeni väliin (tai jopa tekstareiden!). Viime viikolla ihmettelin, kuinka en voi uskoa, että kurkkuni ei tunnu edes karhealta, vaikka kaksivuotiasta flunssapotilasta hoitaessa on turhaa edes haaveilla pöpöjen välttelemiseltä. Ihmettelyni perään napautin heti pöydän selkää etusormellani.

No, ehkä olisi kannattanut rummutella puita sen sijaan, että olisin tullut tänne blogiin ilakoimaan, kuinka se raskauspahoinvointi on osaltani historiaa. 

Ruokahalu on taas kadoksissa, mutta näitä söisin vaikka kilokaupalla. 

Nyt taidankin pitää siis suuni supussa ja toivoa, että tämä (onneksi edellistä paljon lievempi) pahoinvointijakso olisi nopeasti ohimenevää sorttia. Päivä kerrallaan. Kovasti olen selittänyt sen puolesta, kuinka itselleen pitää olla kiltti ja kuunnella kroppaansa. Aloitin tänään tämän itseni kuuntelun sillä, että sovin muutaman opettajan kanssa, että suoritan tällä hetkellä kurssejani osittain kotoa käsin. Sisäistä kaikesta pärjääjääni hieman kaihertaa, mutta päätökseni ei kyllä tunnu yhtään hullummalta, kun vilkaisen ulos ikkunasta. 😉