Ihmisinä toisillemme

Katsoin Facebookissa kriisialueilla kuvanneen valokuvaajan kansion, jonka jälkeen minussa meni jotain rikki. Kuvassa oman poikani ikäinen lapsi katsoi murskaantuneen kotikaupunkinsa betonisohjon keskeltä minua, loukkaantuneena, likaisena, hämmennys ja itku ja pelko kurkussa. Olen varma, ettei yksikään äiti voi katsoa tuollaista kuvaa kokematta pakottavaa, selkärangasta lähtevää tarvetta ottaa tuo poika syliin, suukottaa, kylvettää rikkoutuneiden kotien pölyt pois ja peittää haavat muumilaastareihin. Omat lapseni nukkuvat omissa apinapussilakanoissaan unipuput kainalossa, jos he sairastuisivat tai loukkaisivat, niin sen kun pakkaisin heidät farmariautoon ja ajaisin meille kaikille avoimen yliopistollisen sairaalan ensiapuun. He kasvavat turvassa unisatukirjojen, kaupungin ja taloyhtiön ylläpitämien leikkipuistojen, koko perheen ruoka-aikojen ja Pikku kakkosen maailmassa, eikä heidän silmänsä ole nähneet vielä yhtäkään asiaa jota ei pitäisi. Täällä he näkevät lapsenunia pohjoismaisen hyvinvointivaltion nukkumalähiössä ja se kaikki on pelkkää sattumaa.

Kuvailemani kuristava voimattomuuden tunne kurkussa ei ole vain minun. Se on universaali- perheiden, kaupunkien ja mantereiden ylittävä tunne, jonka jokainen äiti tietää nähdessään kärsivän lapsen. Eikä se ole vain äitien tunne, se on jokaisen isän, tyttären, ystävän, mummun tai isoveljen tunne, sillä tiedämme että kuvien lapset ja aikuiset ovat kaikki jonkun tärkeimpiä.

Ja sitten. Kansion nimi oli ”They say go home, but where?” ja suoraan sen alapuolella oli linkki rasistiseen propagandatekstiin, johon joku oli kommentoinut ”voisin majoittaa noista muutaman meidän kellariin, kahleetkin olisi jo valmiina”. Viisi tykkäystä, vittu viisi ihmistä tykkää. En edes lainaa tähän enempää, mutta noiden kahden allekkaisen päivityksen väliseen kontrastiin tiivistyy tämän hetken koko somekeskustelun henki, joka saa ilman niin raskaaksi, että sitä voisi sanontaa lainaten veitsellä leikata. Tuo kontrasti tuntuu samalta kun ilmat poistuisivat keuhkoista ja vaikuttaa jo siltä, että asian vastapuolet hakkaavat enää päätään seinään (vaikka tässä asiassa ei pitäisi edes vastapuolia olla). Ja vaikka minun blogini on vain piste bittiavaruudessa, niin silti pyydän, että oltaisiin me mitä mieltä vain maamme raha-asioista, niin silloin kun olosuhteet ovat nämä, otettaisiin toisemme vastaan ihmisinä. Jokainen, joka on joskus ollut tuntemattoman ihmisen (pienenkin) avun varassa, tietää miten arvokkaalta se tuntuu.

Minä ainakin tiedän miltä se tuntuu, vaikka oma autettavana olon muistoni ei nyt olekaan edes kaukaisesti rinnastettavissa pakolaisten tarinoihin. Ollessani 17-vuotias jouduin lomamatkalla tilanteeseen, jossa läheiseni loukkaantui vakavasti ja olin yht`äkkiä yksin ja peloissani vieraassa maassa, keskellä byrokratiaviidakkoa lukioenglannillani, läsnä hulluksi ajava huoli läheisestäni. Mikään ei ole koskaan tuntunut niin lohduttavalta ja tärkeältä eleeltä, kuin juuri tapaamieni matkaoppaiden halaus ja sanat ”voit tulla meille niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee”. Tuon kokemuksen jälkeen opin, miltä tuntuu olla riippuvainen tuntemattomien avusta ja ystävällisyydestä. Olen varma, että jokainen voi ainakin kuvitella, miltä tuntuu saada kaukana kotoa kuulla lempeät sanat ja saada eteensä teetä ja puhtaat petivaatteet.

Surullisinta tässä on, että vaikka kuinka pakkaisimme tänne saapuville pakolaisille vaatteitamme ja talvikenkiä, emme silti voi poistaa tapahtunutta tai parantaa tulijoiden kokemuksia muumilaastarein. Mutta tällaisessa tilanteessa voimme miettiä, että mitä me itse vieraassa maassa, kotimme jättäneinä, lastemme pelokkaisiin kysymyksiin vastatauksia keksiessämme tarvitsisimme ja yrittää toimia sen mukaisesti, jokainen omien mahdollisuuksiensa mukaan. Emme varmaan kaipaisi ainakaan rasismia, natsilippuja tai uhkailuja. Tarvitsisimme pieniä juttuja, hymyn, lupauksen siitä että voimme hengähtää turvassa ja että meidät otetaan vastaan ihmisinä.

Kun selittää lapselle, mitä tarkoittaa turvapaikanhakija, se kiteyttää oikeastaan kaiken.