Ja vuoden treffailijapalkinto menee…

Ja näin ojennan vuoden treffailijapalkinnon, tittidii… minulle! 

Meillä oli eilen mieheni kanssa harvinainen mahdollisuus: viettää kaksin treffi-iltaa keskellä viikkoa. Poikamme tahtoi lähteä mamin mukana yökyläilemään, emmekä laittaneet hanttiin. Suunnitelmissa oli mennä ensin syömään ja käydä sitten vielä vaikka leffassa.

Ensin loistin häiriköimällä minulle tuntemattomia ihmisiä mieheni työpaikan pihassa parkkeeraamalla portin eteen ja availemalla ikkunaa kysyen ”anteeksi mutta ootko sää mun miehen työkavereita?”. Tämä kylläkin johtui kännykästä, jonka akku sanoi finito juuri silloin, kun aioin soittaa miehelleni, että olisin nyt täällä pihassa. Puolituntia pimenevällä parkkiksella istuttuani päätin, ettei ole liian noloa vaikuttaa stalkkerilta. Loppu hyvin kaikki hyvin, sain lopulta kaapattua mieheni kyytiin ja lähdimme ravintolaan. 

Kävimme pitkästä aikaa 2h+k:ssa ja oli ihanaa istuskella ihan rauhassa ehkä Tampereen tunnelmallisimmassa ravintolassa. Ruuan jälkeen aloin kuitenkin olla niin väsynyt, että ehdotin, että menisimme elokuvateatterin sijaan katselemaan leffoja kotisohvalta. Tämä ei tuntunut yhtään huonolta vaihtoehdolta, sillä kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät, kuinka ihan jo kaksin kotona olokin voi tuntua luksukselta. Kotona sitten leffaa ja vaikka saunaan.

Mutta mitäs minä sitten teen? Nukahdan kello kahdeksalta! Ja herään alaluomet ripsarinmurusissa aamulla puoli kahdeksalta. Eli sellainen koti-ilta sitten, hienoa minä. 😀 Tämä on minulle tosi erikoista, sillä en yleensä koskaan nukahda aikaisin illalla, enkä varsinkaan tv:n ääreen. Raskaudesta johtuva väsymys alkaa ilmeisesti huidella ihan uudenlaisissa sfääreissä. Mieheni sanoi kuitenkin aamulla, että on tosi iloinen siitä, että sain paikattua univelkoja. Täytyy kyllä myöntää, että melkein kellon ympäri nukkuminen taisi todellakin tehdä ihan hyvää. Mutta silti harmittaa tuon meidän treffi-illan lyhyys!