Jäähyväisiä ja muuttolaatikoita

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin suuri asia lähestyy ja vaikka kuinka tietää sen, niin ei oikein osaa silti sitä sisäistää? (Itselläni esim. synnytys on ollut tällainen ”ai nyt ihan oikeasti?”-yllätys molemmilla kerroilla). Tämän muuttoasian olen sisäistänyt pala palalta, mutta ne palaset ovat kokoutuneet mielessäni vasta aivan viime aikoina. Tänään, kun katselin lumisella tiellä rekan vieressä nököttävää pahvilaatikkorullakkoa sen kuitenkin tajusin, että tässä ollaan nyt ihan oikeasti lähdössä. Että tuolla on meidän tavarat, pahvilaatikkojen kylkeen on kelmulla kiinnitetty pojan muumipyörä ja meille jää enää viikoksi muutama hassu vaate käsimatkatavaroihin. Että nuo ovat meidän matkalaukkuja, joissa on meidän vaatteet, eikä jonkun muun. Hytisin lumisessa pakkasessa ilman hanskoja ja yritin kuvitella paikkaa, jossa laatikot purkaisimme.

Viime ajat ovat olleet pakkaamista, asioiden hoitamista ja jäähyväishalauksia. Välillä on mennyt sutjakkaasti, varsinkin silloin kun olisin luullut ettei, välillä taas kyyneleet ovat kirvonneet silmiin täysin äkkiarvaamatta, varoittamatta. Osaa ”hei sitten vähäksi aikaa” -halauksista olen siirtänyt ja työntänyt tahallani eteenpäin ja sanonut nuo sanat mielessäni niin monta kertaa etukäteen, että h-hetki on mennyt nopeasti ja coolisti. Olen tuijottanut tuttuja kasvoja tiiviisti ja painanut mieleen lempi-ilmeitäni, sanonut nähdään taas. 

Oikeastaan mummuni tiivisti kaiken, kun puin jo kenkiä jalkaan eteisessä.

Kyl meiän sit kelppa, ko meil on toisemme ja tämä kaik.

Niin, mummuhan sen sanoi. Hänelle kirjoitan kirjeitä, muille sähköposteja ja soitan skype-puheluita. Teille höpötän tänne blogiin. Kyllä mun kelpaa, kun nämä ihmiset olen elämääni saanut.