Jos voisin huutaa
Tämä on ollut yksi niistä päivistä, kun tekisi mieli astua ulos kadulle ja vaan huutaa. Niin lujaa kuin keuhkoista kantaisi.
Tai sitten hakata ja potkia nyrkkeilysäkkiä niin kauan ettei jaksaisi enää kättä kohottaa (vitsi miten terapeuttista olisi jos kotona katosta roikkuisi oma säkki).
Niin paljon kuin odotankin kesää, imen kevätauringon säteistä energiaa huimia määriä ja kokoan innoissani to do -listoja tulevia kuukausia ajatellen, tuntuu samalla myös siltä että tämä kevätaurinko alkaa paljastamaan myös sen kuinka rankka kevät tässä oikeesti onkaan loppusuoralla. Alta alkaa paljastua kuinka uusia nämä kaikki jutut oikeasti ovatkaan olleet, miten paljon tässä onkaan ollut menossa ja tehnyt, sekä kuinka vähän on tullut nukuttua.
Aurinkolasien takaa tuijottaa oikeesti aika väsyneet silmät, tummat silmänaluset ja ekat juonteet.
Toisinaan tuntuu rankalta olla näin emotionaalinen tyyppi. Mummuni sanoi että se on samaan aikaan lahja sekä kirous: ilon hetkinä tunnen oloni suorastaan ylitsepursuavan, ällöttävän onnelliseksi ja ihan pakahdun, mutta surullisina hetkinä menenkin sitten alas ja lujaa. Sellaista tasaista tallaamista on aika harvoin.
Onneksi sentään kuljen yleensä siellä oman vuoristoratani yläpäässä. Joskus vaan jatkuvassa Särkänniemen Tornadossa pyöriminen on kuluttavaa.
Lounaan ääressä tunsin suurta helpotusta kuullessani, että kavereillani on myös omia salaisia huutohetkiään. Huoneita, joissa on särjettäviä astioita ja paiskottavia ovia. En olekaan ihan yksin nyrkkeilysäkkeineni, ja sen paiskottavan ovenkin voisin liittää omaani mukaan.
Hölmöintä tässä kyllä on, että kaikki on oikeastaan tosi hyvin. Minulla ei olisi oikeastaan mitään isoa syytä kiljua kadulla kuin mielipuoli tai pahoinpidellä nyrkkeilysäkkejä, mutta tänään on vaan ollut sellainen päivä.
Ystäväni sanoi että hänestä on aina ihanaa lukea blogiani, kun siitä huokuu kuulemma niin paljon positiivisuutta. Tänään ei huou, mutta ehkä taas huomenna. Ainakin luvassa on kampaamokäynti, eli varmasti piristystä luvassa.
Sain muutenkin kotiin tultuani niin monta kuolaista pusua ja naurunkiljahdusta, että ei tässä kyllä oikeastaan kauaa jaksa enää mököttää muutenkaan.
Meillä oli jäänyt tyttöjen viikonlopusta mascarpone-jätskiä, sekin lohdutti.