Juuri kun luulin tietäväni jotain vanhemmuudesta

Lentoaskeleita

Kun odotin toista lastani, ajattelin helpottuneena, kuinka kaikki sujuisi varmaan kuin tanssi, sillä tiedän jo kaiken. Tiedän, kuinka lasten kanssa eletään aina jotain vaihetta, tiedän mikä on nenä-frida tai välikausihanska ja että se on eri kuin kurahanska (olen vieläkin kiitollinen sille myyjälle, joka joskus pyynnöstäni laittoi meikäläiselle termit haltuun), tiesin rintaraivareista ja olin jo oppinut, että kukaan ei selviä vanhemmuudesta käyttämättä joskus pientä lahjontaa. Kuitenkin jo sairaalasta kotiin ajaessamme olin hämmentynyt, että mites tämä vauva ei rauhoitukaan kun auton moottori hurahtaa päälle. Kaikki vauvathan tykkäävät nukkua autossa. Ehkä se haluaa tutin, ajattelin, mutta viiden päivän ikäinen tyttö sylkäisi sen heti pois loukkaantuneena. Mitä ihmettä, kaikki vauvathan tykkäävät syödä tuttia?

No niin, arvaatte varmaan miten kävi. Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana joutunut kyseenalaistamaan ja murtamaan niin monia mielikuviani lapsista ja vanhemmuudesta, etten pysy enää laskuissa. Saan asiasta pieniä muistutuksia päivittäin, kun irrotan pistorasiansuojia (ajattelin vielä vuosi sitten, että pistorasiansuojat ovat turhia, sillä kyllähän lapsi tottelee kun häntä tarpeeksi systemaattisesti kieltää) tai vilkaisen olkani yli ja huomaan tyttäreni tanssivan olohuoneen sohvapöydällä seisoen. Olen joutunut myös suorastaan istumaan hämmästyksestä kun olen ymmärtänyt, että tämä toinen lapsi viihtyy myös välillä itsekseen (paitsi nyt ei sillä nyt on taas meneillään vaihe, äitivaihe). Hän saattaa rakentaa keskittyneenä palikkatornia ja aloittaa alusta, selata hetken kirjoja tai leikkiä muoviastioilla. Ihmeellistä ja täysin uutta kokemuspohjalleni, ihan vain pieniä esimerkkejä mainiten.

Hassua, kuinka sisarukset voivat olla niin erilaiset. Toinen harkitseva ja varovainen, toinen "täältä mä tuun"-asenteella porskuttava rämäpää. Ja niin rakkaita toisilleen. Jos jotain olen oppinut, niin nöyryyttä kuvitelmieni edessä. Se, että osaa kerrospukeutumisen salat ja stressaa toisen lapsen kohdalla vähemmän käytännön juttuja toki helpottaa arkea, mutta vitsit miten aukinaisia me silti olemme noiden lastemme edessä. Juuri kun ajattelee tietävänsä jotain vanhemmuudesta tai siitä, miten jokin asia kannattaa hoitaa, ei välttämättä tiedäkään. Superäitifiiliksistä epävarmuuteen ja takaisin. 

Toisinaan pojallani on hänen miettimisilmeensä ja sitten hän kysyy jotain esimerkiksi avaruudesta tai dinosaurusten sukupuutosta tai että missä isopapat ovat ja minä näen, kuinka ajatusprosessin rattaat pyörivät ja pienet kasvot näyttävät keskittyneiltä. Tajuan, kuinka minä en tiedä miten hän näitä ajatuksia hahmottaa, enkä minäkään osaa antaa kaikkia vastauksia hänelle. Voin vain olla vierellä juttelemassa ja ohjaamassa, tarkkailla miettiväisiä eleitä. Saan kuulla päätelmät ja kysymykset, mutta minkälainen maailma siellä nelivuotiaan mielessä hahmottuu, se ei ole minun ulottuvissani ja se on osa omaa oppimisprosessiani. 

 

 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Kommentit

PPikkumyyx (Ei varmistettu)

Postauksiasi on ihana lukea, sillä kirjoitat niin sujuvasti, kauniisti ja kieliopillisesti oikein. Postaukset ovat kuin pala täydellistä romaania.

Elina U.
Lentoaskeleita

Voi kiitos kauniista sanoistasi, tämä kommentti oli oikea piristysruiske tähän aamuun! <3 Mukavaa viikonloppua!

Torey
Näissä neliöissä

Meidän tytöissä on samoja piirteitä, ja silti he ovat täysin erilaisia, omanlaisia. Isompi on pohdiskeleva, joka tykkää kuunnella satuja ja kertoilla taitavasti asioistaan. Hän hurmaa toiset rauhallisella olemuksellaan ja hoivaamisellaan. Pienempi taasen on velmuileva rämäpää, joka pilke silmäkulmassa hurmaa jokaisen joka tielle osuu! Kumpikin on niin rakas ja ihanan omanlainen! <3

Elina U.
Lentoaskeleita

Hih tiedätkö tuo asetelma kuulostaa hyvin hyvin tutulta! :D <3

Kommentoi