Kahden lapsen äitinä
Vauva on nyt kaksi kuukautta. Hän hymyilee hurmaavasti, jokeltelee, on osoittanut viihtyvänsä parhaiten sylissä, mutta suvaitsee viettää aikaa myös leikkimatolla tai sitterissä (jos sitä hytkytetään). Hän ei tykkää tutista tai tuttipullosta ja tahtoo yöllä kehdosta herättyään nukkua loppuyön ihan vieressäni. Pelkäsin vähän salaa odotusaikana, että miten rakkautta voi riittää niin paljon, että sitä osaisi jakaa useammalle lapselle samalla tavoin. En sanonut koskaan ääneen huoltani, että kun rakastan esikoistani niin paljon, niin osaisinko sitten varmasti rakastaa tätä uutta vauvaa yhtä paljon. Sitten kun sain tuon tuimakatseisen kauniin rääpäleen syliini Taysin synnytyssalissa, tajusin että ihan turhaan pelkäsin: ei ole mitään kiintiörakkausmäärää, vaan se rakkaus puskee automaattisesti hullun voimalla esiin ja sitä ilmestyy aina vain lisää.
Viikonloppuna kävin moikkaamassa yläasteen luokkakavereitani kymmenvuotistapaamisessa. Tuntui hassulta sanoa, että olen nykyään kahden lapsen äiti. Kahden lapsen äiti, minä! Sitä en kyllä maininnut, että vähän opettelemista tämä kahdelle äitinä oleminen on ollut. Päivän aikana tuntuu monta kertaa, että kädet ja tunnit loppuvat kesken. Vielä haen toisinaan sitä, kuinka riittää kahdelle, jotka tarvitsevat minua äärettömästi (ja siinä samassa estää kotiamme joutumasta räjähdyksen valtaan, niin ja pitää meidät kaikki kylläisinä ja järjissämme). Viime viikon loppupuolelta lähtien minusta on kuitenkin jo tuntunut, että tästä se lähtee rullaamaan.
Poikamme on ottanut todella hyvin siskonsa vastaan, itseasiassa paremmin kuin uskalsin toivoa. Mustasukkaisuus ei ole näkynyt kiukkuna siskoa kohtaan, mutta muuten kyllä yleisenä tavallista helpompana harmistumisena ja turhautumisena. Kuten kasvatusoppaissa kuulemma neuvotaan, yritän kovasti sanoittaa hänelle hänen tunteitaan ja hakea yhdessä niiden kiukkukohtausten perimmäisiä syitä. “Sua nyt harmittaa, kun ulkona on satanut koko päivän eikä olla päästy ulos eikä päiväunetkaan maistunut, niin olet vaan tosi väsynyt. Se sua taitaa nyt oikeasti harmittaa eikä se, että en tehnyt spaghettia ruuaksi”. Välillä taas tekisi hyvää, että joku sanoittaisi niitä omia tunteitani ja selittäisi minulle, että “Sua nyt riepoo ja pahasti, kun yritit tunnin nukuttaa lasta päiväunille tyytymätön vauva sylissä, eikä sulla ole ollut tänään sekunninkaan omaa hetkeä ja olet haaveillut kahvikupillisesta aamusta asti vaikka kello tulee jo kolme, siksi pinnasi on kireällä. Et ole tulossa hulluksi tai mitään”.
Vauva-aika on ollut sekä rankempaa että helpompaa kuin esikoisen kanssa. Rankempaa siinä mielessä, että silloin kun jompi kumpi nukkuu, niin sitä ei silloin niin vain nukutakaan itse, syödä, lueta kirjaa tai siivota. Sillä hommat jatkuvat silloin sitten sen toisen kanssa, mikä on toki kivaakin sen kannalta, että tällöin voi antaa ekstrahuomiota toiselle. Tämä aiheuttaa pyykkivuoria, väsymystä ja näitä kello kolmen kahvittomuuksia. Mutta siinä mielessä tämä on paljon helpompaa, kun kaikki vauvan hoitamiseen liittyvät jutut ovat jo niin tuttuja ja olen huomattavasti rennompi kuin esikoisen vauva-aikana. Kaikesta hektisyydestä huolimatta elämä nelihenkisenä perheenä on startannut hyvin luontevasti. On alkanut tuntua, että kyllä me handlaamme tämän, eikä se oikeastaan haittaa mitään että täällä on nyt vähän tavallista sotkuisempaa ja asiat hoituvat hiukan hitaammin. Ja niinä harvinaisina lyhyinä hetkinä kun ne molemmat nukkuvat, niin äkkiä tiskit koneeseen ja kahvi tippumaan.
Tähän loppuun vielä haluan nostaa hattuni korkeuksiin useamman lapsen äideille ja isille. Paljastakaahan salaisuutenne: miten ihmeessä te teette sen?