Känkkäränkkä
Olen aina ollut aika huono kertomaan kellekään kun harmittaa. Tai minusta ei oikeastaan välttämättä huomaa huonotuulisuutta, ellei tunne minua oikein hyvin. Ne läheisimmät huomaavat kyllä heti jos on jotain vialla, mutta heiltäkin osaan tarvittaessa huijata piiloon murheellisen olon. Ehkä jonkinlainen itsesuojelumekanismi, en tiedä. Sen myöntäminen, että olen jostain surullinen, tuntuu aina jotenkin kiusalliselta tai syylliseltä, heikolta. Tämän kirjoittaminen tähänkin on vaikeaa.
Viime päivinä olen käynyt koko ajan läpi kummallista tunteiden vuoristorataa. Kaikki alkoi niinkin typerästä asiasta, kuin puhelusta Kelaan. Minulle tuli aivan täytenä yllätyksenä, että perheellinen opiskelija ei ole oikeutettu opintotuen asumislisään. Perheellinen opiskelija on oikeutettu asumistukeen, mutta minäpä en ole oikeutettu siihenkään. Ärähdin syyttömälle Kelantädille (jälkikäteen harmittaa, eihän se hänen syynsä ole), että miten voi olla, että saisin opintotuen asumislisän jos minulla ei olisi lasta, mutta äitinä en saa mitään? Eli en saa opintotuen asumislisää enkä asumistukea, häh? Tämä koko kuvio on suoraan sanottuna vituttanut aika rankasti.
Raha-asioiden lisäksi olen stressannut vauvan päiväkodin aloitusta, omaa paluutani yliopistolle ja sitä miten kaikki lähtee rullaamaan. Ostin kalenterin, jossa on kokonainen sivu kellonaikoineen jokaiselle päivälle. Helppo organisoida ajankäyttöä ja niin edelleen, mutta minua ällöttää koko kalenteri. En ole kirjoittanut kalenteriin mitään.
Kaiken kukkuraksi riitelin puhelimessa äitini kanssa, emmekä ole riidelleet pitkään aikaan, oikeastaan sitten myrskyisien teinivuosieni. Arvatkaapa mistä väsäsin riidan aikaan? Politiikasta! En tiedä keksinkö enää epätyypillisempää ja typerämpää käytöstä kohdalleni, ei voi muuta sanoa kuin että hienoa minä.
Ekaa kertaa myös asuntomme tuntuu superahtaalta, seinät suorastaan kaatuvat päälle. Ennen olen rakastanut kaupunkikaksioitamme sen pienuudesta huolimatta, ihaillut vain 30-luvun ikkunalautoja ja korkeita huoneita. Ajatellut, että hyvinhän me tänne mahdutaan. Muunsimme asuntomme oikein onnistuneesti opiskelijapariskunnan kämpästä kodiksi pienelle perheelle, mutta nyt vaan tavarat eivät mahdu minnekään, eivät löydä paikkaansa. Kaikki kaapit, laatikot ja hyllyt ovat täynnä, imuri kököttää keskellä makuuhuoneen lattiaa koska hamstrasin siivouskomeron täyteen vessa – ja talouspaperia tarjouksesta, ja kaikki tuntuu menevän koko ajan sikin sokin.
Ai niin ja lihoin ”joululomalla” kolme kiloa. Siis söin kolmen kilon edestä karkkia, juustoja ja pullia, eihän kukaan normaali ihminen tee niin! Tämän vuoksi päätin olla häihimme asti karkkilakossa (siis mitä hemmettiä?) Nyt tekisi mieli vain kipittää makuuniin ja ostaa kaikki irtokarkit. Paitsi että meille tuskin mahtuisi edes pientä pussillista.
Huh, siinä taisi tulla kaikki.
Anteeksi.
Olipa positiivinen vuoden ensimmäinen postaus.