Kaunis kamala ikävä
Viime aikoina Etelä-Carolinan sää on vaihdellut hyytävästä pakkastuulesta painostavan lämpimien päivien tornado-varoituksiin. Tänään ilma oli lempeän lämmin, kuin Suomen kesäisenä päivänä, jolloin iholle osuva tuuli on lämmin ja huomaa, että takkia ei tarvitsekaan. Sisällä käydään tekemässä vain ne pakolliset pikaiset tiskikoneen lataamiset ja pienet lepohetket, mutta lounas levitetään puiston pöydille ja kahvitkin tullaan juomaan mieluiten ulos. Päivä tuntui lohduttavalta, sillä jokaisen hymyn takana on tänään ollut jo valmiiksi ikävän jättämä painauma. ”Huomenna kun viedään mami ja pappa takaisin lentokentälle niin mä tulen sitten surulliseksi”. Niin äitikin tulee rakas, mutta tehdään me sitten huomenna kaikkea kivaa, vai mitä.
Olen todella onnellinen, että uskalsimme lähteä tänne. Olisimme varmaan jääneet jossittelemaan ja miettimään vielä ryppyisinä keinutuolissakin, jos olisimme jättäneet tämän kortin katsomatta. Onhan tämä nyt ihan mieletön seikkailu ja koen ihan älytöntä onnistumisen riemua niinä päivinä, kun esimerkiksi englannin puhuminen sujuu tuosta vaan (joskus taas on päiviä, jolloin sanavarastoni ainoa anti on öö, mm ja like), onnistun hoitamaan koukeroisiakin tilanteita ja pienet arkipäiväiset asiat tuntuvat kotoisilta. Tämä on ollut tosi paljon kaikkea ja anteeksi nyt kliseisyyteni, mutta olemme kasvaneet täällä ihan älyttömästi ja hitsautuneet perheenä vielä tiukemmin yhteen. Silti juuri tänään kurkkuani kuristaa ja puristaa oikeastaan joka puolelta ajatus siitä, että isovanhemmat eivät pääse näkemään ihan minä hetkenä hyvänsä tyttäremme ottamia ensimmäisiä tuettomia askelia, etten voi soittaa ikinä normaaliin aikaan kellekään ystävälleni, että perhe ja ystävät ovat tuhansien kilometrien päässä toisella mantereella, jonka pienien kaupunkien sopukat osaan niin elävästi palauttaa mieleeni. Rongankadun, Kitukrännin, Lehtokadun, Shellin liikennevalot. Että poikani on unohtanut Citymarketin nimen ja että päiviimme ei kuulu koiran haukuntaa.
Yritän nyt kovasti ajatella sitä, kuinka Suomessa kaipaan tähän aikaan vuodesta pakottavasti kuivaa asfaltia ja tätä lämmintä tuulta, että varmasti lähtisin mielelläni minne tahansa lumettomaan ja loskattomaan paikkaan. Keskityn merkkaamaan kartalta kaupunkeja joihin menemme ja valmistautumaan ottamaan vastaan seuraavat vieraat. Asiat, joita yritän olla ajattelematta: äiti ja isä lähtevät huomenna emmekä näe moneen kuukauteen.