Lähes neljä kuukautta mailla vierahilla
Parin viikon päästä tulee kuluneeksi neljä kuukautta siitä, kun saavuimme Amerikan kamaralle. Voi olisipa minulla ollut silloin kristallipallo, johon kurkata, niin olisin nähnyt itseni huljuttelemassa varpaita altaan vedessä ja että kaikki on vielä hyvin. Että talvi loppuu, asuntomme muuttuu valoisammaksi (ainakin kotoisammaksi), minä riisun takkini lisäksi pakonomaisen varautuneen hymyni, puihin tulee kukkia ja lehtiä, enkä enää seiso jäykkänä leikkipuiston reunalla toivoen, että kuka tahansa juttelisi minulle edes jotain. Että me löytäisimme täältä ystäviä, joiden kanssa voi olla ihan rennosti, smalltalk ja tervehdykset asettuisivat luontevasti suuhun ja että puhelimessa puhuminen englanniksi muuttuisi ”mahdoton/ihan hirveetä” -osastolta asteikon kohdalle ”no joo jotenkin se menee”. Olisinpa nähnyt pallosta myös sen, kuinka tänne alkaisi muodostua meidän näköinen kohta ja kuinka poikammekin vielä rentoutuisi ja juoksisi tuosta vaan muiden lasten sekaan leikkikentälle leikkimään. Jos sen olisin tiennyt, olisi suuri suuri paino harteiltani tippunut jo silloin.
(Lähes) neljässä kuukaudessa:
– Olemme tutustuneet ihmisiin ja löytäneet ympäriltä kaikkea kivaa nähtävää ja tekemistä. Yks kaks sitä vaan huomaa toimivansa kavereiden kalan babysittereinä, juovansa olutta lämpimässä illassa leffamaisella puukuistilla, että lähikahvilan työntekijät muistavat minut nimeltä ja että joka paikkaan löytääkseen ei tarvitsekaan navigaattoria.
– Olen saanut hankituksi paikallisen ajokortin (se muuten onkin toinen tarina se!), puhelinliittymän ja oppinut tarvittaessa vähän tappelemaan (nätisti) byrokratian kanssa.
– Tänne on jo ehtinyt vieraita Suomesta meitä moikkaamaan.
– Olen oppinut jonkin verran noudattamaan sanattomia käyttäytymisnormeja. Esim. lasten puskapissat ei välttämättä ok, pitää sanoa Oh my gosh, tippaaminen ei ole enää ihan että häh (ja että esim. kaupassa työntekijät eivät saa ottaa tippiä vastaan vaikka auton takakonttiin asti ostokset kantaisivatkin, mutta esim. hotelleissa laukkujen kantamisesta kuuluu tipata). Vielä kun oppisi tämän ma’am, sir, miss, mrs ja mister -homman. Se tuntuu vielä hyvin epäluontevalta, enkä varmaan käytä näitä tarpeeksi tai ainakaan oikein. Ehkä sitten kun on kulunut toiset neljä kuukautta?
– En enää pelkää täällä ajamista.
– Tiedän mistä kannattaa ostaa mitäkin. Esim. pesuaineet Targetista tai Wallmartista, ruuat Publixista tai Harris’n Teeterista. Tiedän jo muutaman hyvän outlet-paikan jos halajan tehdä löytöjä ja että SPF 70 tai 100 ei ole vitsi vaan nerokasta.
– Olen amerikkalaistunut juomien suhteen: minut löytää hyvin usein take away -kahvi, limsa (hyi minua, Suomessa join limsaa ehkä kerran kuussa, täällä taas… no, useammin) tai smoothie kädestä. Olen alkanut pitämään niitä autojen mukitelineitä maailman kätevimpinä, kuljen välillä kaupassakin muki kädessä.
– Poikamme on oppinut jo vähän englannin perussanastoa ja varsinkin ymmärtää enemmän kuin puhuu itse. Preschoolin aloittaminen oli kyllä yksi parhaita ideoita tänne sopeutumisen kannalta hänen osaltaan!
Neljässä kuukaudessa koti-ikävä on melkoisesti helpottanut. Vaikka se painaakin välillä päälle ja toisinaan olisinkin valmis hyppäämään heti seuraavaan Suomeen vievään koneeseen, niin kuitenkin tiedän etten täältä haluaisi vielä mihinkään lähteä. Vielä pitkään aikaan.