Meidän pojat

Heti kun kesällä 2011 sain ne kuuluisat kaksi punaista viivaa, totutimme koiramme nukkumaan omassa pedissään. Tyyppi oli tottunut loikoilemaan meidän välissämme, mutta nyt kun tiesimme, että siihen meidän väliin olisi tulossa pienenpieni ihmislapsi, jonka muutenkin pelkäsimme vahingossa lytistävämme, pudottavamme tai muuten vaan rikkovamme, niin siihen loppui Peten yöt pää tyynyllä. Emme tienneet kuinka Pete suhtautuisi vauvaan, sillä emmehän tienneet, onko sillä kokemusta lapsista.

Perhepiiriimme syntyi vauva positiivisen raskaustestini aikoihin, joten saimme hieman osviittaa siitä, kuinka Pete suhtautuisi uuteen perheenjäseneen. Eli sillä tavoin omivan mustasukkaisesti, että yrittäisi änkeä samaan aikaan syliin, vartioivasti ja äärettömän, loputtoman kärsivällisesti. Se sai kokea jo ennen poikamme syntymää, miltä tuntuu kun pieni nyrkki nappaa kourallisen karvoja parrasta, vetää korvasta tai silittää vähän kovakouraisesti. Näin mekin opimme jo ennen kuin vauva oli syntynytkään, että lemmikki/lapsiperheessä täytyy olla silmä tarkkana koko ajan. Onneksi Pete on osoittanut lapsiin samanlaista aivan käsittämätöntä Zen-tyyneyttä kuin koiranpentujenkin kanssa, eikä edes ärähdä vaikka parrasta tukko karvoja puuttuisikin. Lähtee vain kipittäen menemään.

Opettelimme tuon sukulaisvauvan kanssa myös rattaiden ja hihan kanssa kulkemista jo etukäteen muutamaan otteeseen. Melko nopeasti koira oppikin, että rattaiden eteen ei mennä, eikä muutenkaan seilata sivulta toiselle, vaan kuljetaan kauniisti toisella puolella. Edelleen koira kulkee jopa nätimmin rattaiden kanssa kuin ilman hihnassa, sillä esimerkiksi toiset urokset eivät pääse ärsyttämään lainkaan niin paljon, kun rattaat ovat välissä näkösuojana. 

Sitten koitti maaliskuu. Minun ja pojan viettäessä synnytyslaitoksella neljä päivää, mies toi jokaisena iltana kotiin jotain vauvan tuoksua sisältävää: tyynyliinan, vaipan tms. Kuitenkin koira meni aivan päästään pyörälle tullessamme kotiin, eikä meinannut ensin edes tuntea minua, sillä tuoksussani oli varmaan jotain niin uutta (tämä hetki oli muuten todella sydäntäsärkevä, vaikka menikin nopeasti ohi). Päästimme heti koiran nuuhkimaan uutta perheenjäsentämme, eikä Pete oikeastaan osoittanut tämän jälkeen suurtakaan mielenkiintoa tulokasta kohtaan. Pikku hiljaa huomasimme, että Pete vahtii aina pojan unta. Pete on ensimmäinen, joka kuulee, jos poika herää uniltaan, vaikka vielä ei mitään ääntä kuuluisikaan. Se juoksee hermostuneena minun ja makuuhuoneen oven väliä, että hei etkö huomaa, nyt se heräsi, mene mene!

Pojan ja koiran yhteiselo on sujunut paljon paremmin, kuin uskalsin toivoakaan. Pojalla oli vaihe, jolloin hän todella yritti kiusata Peteä koko ajan, mutta onneksi tämä loppui hyvin nopeasti (tai sitten aika on vain kullannut muistot, mutta ainakin muistan tämän vaiheen jotenkin tosi lyhyenä). Opetimme heti pojalle, että Peteä kuuluu silittää eikä repiä, ja pian poika oppikin ”silittämään koiraa”. Onneksi Pete on tosiaan sieltä kärsivällisimmästä päästä.

Pete on välillä vähän mustasukkainen, ja tunkee itsensä esimerkiksi pojan leikkien päälle minun eteeni, mutta tajuaa kyllä melko nopeasti paikkansa komennettaessa. Parhaaksi keinoksi olen huomannut näissä tilanteissa ignooraamisen: kun koira ei saavuta tunkemisellaan ”palkintoa” eli mitään huomiota, tämä myös lopettaa sen melko äkkiä.

Ainoa, mikä todella on tuntunut ongelmalta, on Peten haukkuminen. Petellä on todella voimakas ilmoitushaukkuvietti, jota emme ole saaneet kitkettyä oikein millään. Se ilmoittelee haukahduksillaan milloin mistäkin, ja niinä hetkinä, kun tulen kotiin nukkuva lapsi sylissäni ja koira aloittaa haukkushownsa, niin todella vit ketuttaa. Onneksi tähän on kohta luvassa helpotusta, sillä muutamme rivitaloon, ja voimme jättää pojan nukkumaan uniaan rattaisiin ikkunan alle.

Toiset ongelmalliset tilanteet muodostuvat kaupunkikerrostalossa asuessa silloin, jos mieheni lähtee arkena työreissulle. Koiran ja lapsen kanssa on tosi hankalaa hoitaa koiran ilta/aamupissat, sillä ne poikkeavat taas pojan unirytmistä, eikä lapsen valvottaminen/aikainen herättäminen ja ulos raahaaminen oikein mahdu suosikkipuuhiini. Onneksi näitä tilanteita on ollut harvoin, sillä läheisistämme aina yleensä joku rientää lenkitysavuksi. 

Nykyään poika ja koira ovat muutaman kerran jo hiukan leikkineet yhdessä, ihan muutaman kerran Pete on jo lähtenyt pojan heittämän lelun perään. Poika rakastaa Peteä ihan hirmuisesti. Jos Pete on hoidossa vaikka vanhempieni luona, poika kysyy aivan jatkuvasti, että missä Pete on ja etsii sitä. Poika haluaa myös osallistua Peten hoitoon, esimerkiksi ruuan antamiseen, harjaamiseen, ja haluaisi kovasti taluttaa koiraa ulkona. Pojasta on tullut meidän perheestä se, joka antaa aina kaikki namiluut ja herkut koiralle, muut eivät saa ollenkaan suorittaa tätä tehtävää. ;) 

Luulen, että näistä kahdesta tulee vielä erottamattomat kaverukset. Toivottavasti Peten sydänvika ei lähtisi pahenemaan, ja meillä olisi vielä monta yhteistä vuotta jäljellä. <3

Ps. Lue eka osa Peten tarinasta täältä.