Meri-ikävä
Rakastan Tamperetta kaupunkina, se on kiva, rento, täysin omanlaisensa, se on nykyään koti. Mutta sieltä puuttuu eräs minulle tärkeimmistä elementeistä, nimittäin meri.
Eilinen johdatti minut hiukan vahingossa Turun pursiseuralle, kun äitini vaati minua lähtemään kartanlukuavuksi (eli navigaattorinnäppäilijäksi) isääni hakemaan. Vanhempani päättivät yks kaks myydä veneensä, ja minussa heräsi se sama kiukkuinen pikkutyttö kuin ollessani kahdeksan, ja vanhempani päättivät vaihtaa venettä. Nyt minulle ei annettu kylläkään pohjustukseksi edes niitä Haribon avaimia, joita muistan maiskuttaneeni Merihärän kipparintuolissa kun vanhempani paukauttivat uutiset. Ei, tämä uutinen kerrottiin ihan vaan btw-tyylisesti ilman hedelmäkarkkeja! Tällä kertaa en kuitenkaan leikkinyt mykkää ostajien edessä enkä näyttänyt heille kieltä, vaan lannistuin kättelemään kohteliaasti ja onnittelemaan uusia purjeveneenomistajia.
Kaksi kesää on jo vierähtänyt ilman veneretkiä, ensin oli kesätöitä ja raskauspahoinvointia, sitten taas ei viitsitty viedä poikaa ihan sylivauvana merelle, ja kaikenlaista muuta. Eilen minut valtasi jokin aivan pohjaton tunne kuunnellessani lokkien kiljuntaa, laiturissa hiljaa natisevia kiinnitysköysiä ja olemattoman aallokon laiskaa liplatusta. Meri-ikävä kouraisi suoraan vatsan pohjasta. Tämä taitaa kuulua siihen ”minut voi viedä pois, muttei sitä minusta” -kastiin, olla niitä selittämättömiä juttuja jotka oikeastaan vain toiset merellä kasvaneet ymmärtävät.
Olen tepastellut veneiden kannella ja rantakallioilla siitä asti kun opin kävelemään, jo ennenkin. Kun muistelen lapsuuttani, huomaan ihmeekseni että talvista muistan oikeastaan vain joulut, kun taas muuten melkein kaikki lapsuusmuistoni sijoittuvat merelle. Nopein assosiaatio lapsuudestani taitaa olla Rauman merijakamo ja oranssit pelastusliivini. Teinivuosistani sulkisin mielelläni monta juttua pois, ja muistan mieluiten vaan ne kesät merellä, Airistolla ja Ahvenanmaalla, juhannussalot ja kokot, iltanuotiot.
Jotenkin muistoissani olen aina lähtenyt innoissani merelle, siellä ei koskaan riidelty tai oltu surullisia, koskaan ei satanut tai jos satoi niin ne myrskyt oli vaan jänniä. Päivät oli kirjakasojen kahlaamista, tutkimusmatkoja saariin ja kylmää mehua pahvimukeista. Mitenkähän mahtoi oikeasti mennä, kun 16-vuotiaalle ilmoitettiin että nyt ollaan yli puolet kesälomasta paatissa vanhempien kanssa Ahvenanmaalla. ;)
Saa nähdä tuleeko meidän perheestä koskaan veneilijöitä, muutetaanko takaisin rantakaupunkiin tai rakastuuko poikani äitinsä lailla saaristoon, mutta ainakin minun elämässäni meri tulee ainakin säilyttämään utopistisen ja ajassa kullatun, ihmeellisen asemansa minun elämässäni. Niinhän se menee, että ”muist raumlaine, snuu äitis ja isäs o meri”.