Miltä tuntuu kun pitäisi muuttaa takaisin?
Olen viettänyt tämän viikon kotona ja täytyy kyllä taas kerran todeta, että neljän seinän sisällä kököttäminen ei ole yhtään oma juttuni. (Paitsi että aika harvan juttuja taitaa olla kotona nyhjöttäminen ja lapsiperheen vatsatauti). Silloin on aivan liikaa aikaa ajatella. Aivan liikaa. Siis silloin, kun ei ole ollut niin väsynyt, että ylipäätään jaksaa miettiä jotain. Olen ajatellut aikaa ja sitä, kuinka meidän Amerikan vuottamme on jäljellä enää vain kuusi viikkoa. Ja arvatkaa mitä? Minua ei enää ahdista ajatus Suomeen palaamisesta, vaan mieli on lähinnä haikea, kiitollinen ja täynnä ihan sokerisen ällöpaljon rakkautta. Vaikka olisin toivonut meille vielä lisäaikaa täällä, niin ystäviemme vierailu Suomesta muistutti juuri niistä asioista, joita kaipaan kotimaasta.
Ilma on muuttunut jo vähän viileämmäksi, vaikka lämötilat saattavatkin hetken aikaa iltapäivisin yhä hipoa kolmeakymmentä. Aamut ja illat ovat kirpeitä ja lämpötila putoaa alas, tekee mieli uppoutua neuleisiin ja napata lähi-Panera Breadista kahvi mukaan, tuoda kotiin paperipussissa bageleita ja sytyttää kynttilöitä. Lapset leikkivät helteiden jälkeen taas puistoissa ja ihmiset koristelevat kuistinsa kurpitsoilla. Tajuan, että täällä tulee kaikki jatkumaan juuri niin kuin ennenkin, vaikka täältä lähteekin yksi suomalaisperhe sydän täynnä kaikkea uutta ja muuttunutta, uusia ystäviä ja rakkaita muistoja. Katselen tuttuja reittejä ja maisemia hymyillen ja tallennan niitä mieleeni. Sovin kalenterin täyteen ja yritän olla kuin viikot eivät tikittäisi, niin kuin tässä kaupungissa keväälle suunniteltavat juhlat ja tapahtumat voisivat koskettaa ihan hyvin meitäkin.
Vaikka vuotemme Etelä-Carolinassa onkin loppusuoralla, niin ilmassa leijuu vatsaa kutittava aavistus siitä, että ehkä tämä seikkailu meidän perheelle ei olekaan ainoa laatuaan. Osa minusta on alkanut odottaa tammikuuta ja sitä, että pääsen jatkamaan opintojani (ehkä tällä kertaa maltan tehdä ne loppuun, ilman uusia vauvoja tai ulkomaille muuttamisia, hah), odotan tuttuja kasvoja ja kahvipöytiä, luentosaleja sekä uusiksi laittamiani sivuaineita. Sillä jos jotain olen tästä vuodesta oppinut niin sen, kuinka monia tapoja onkaan rakentaa elämäänsä. Eikä mikään niistä ole toista parempi, oli se sitten perinteisempi tai päinvastainen, kunhan se on eläjänsä näköinen. Olen tavannut perheitä, jotka ovat asuneet vähän joka puolella maailmaa ja kantavat mukanaan palasia useista kodeista ja niitä, jotka ovat pikkukaupunkeihin suloisesti muovautuneita. Olen huomannut, kuinka juuret voivatkin olla siellä täällä yhden paikan sijaan, koti voi olla vaikka aina siellä missä perhekin on. Minusta on alkanut tuntua siltä kuin maailma olisi auki ja se on aika ihana tunne.
Luulen, että on hyvä muuttaa takaisin Suomeen juuri joulun alla. Purkaa rauhassa muuttolaatikoita omaan kotiin (omien huonekalujen astioiden keskelle, ah), laittaa joulukoristeita verkalleen esille ja kulkea valoilla koristeltuja katuja mustan keskellä. Nauttia läheistemme seurasta, valmistautua tammikuussa alkavaan uuteen arkeen pehmeästi, asettelemalla itseni uudelleen paikalleen. Ostaa graavilohta ja hamstrata puolikas juusotiskiä, laittaa kranssi oveen.
Tämä tässä on alku, miksi ihmeessä luulinkaan muuta.
LENTOASKELEITA FACEBOOK/ INSTAGRAM /LENTOASKELEITA@GMAIL.COM