Minun poikani

Lentoaskeleita

Neljä vuotta sitten opettelin ensimmäistä päivää äitinä oloa. Opiskelijatytön elämäni muuttui joka solua myöten ja sen muutti maailman kaunein vastasyntynyt kurttuisine varpaineen ja ahnaine linnunsuineen. Pieni poika, jota vain tuijotin enkä edes malttanut nukkua vaikka olinkin aivan poikki synnytyksestä. Mietin kovasti, mistä tuo peittokapalossaan nuhiseva nyytti mahtaisi isompana pitää. Oli ihan epätodellista ajatella, että saisin sen vielä joskus reppuselkään ja lukisin sille kirjoja, kunhan nyt oppisin ensin putsaamaan sen hassun ja vähän ällöttävän navantyngänkin ensin. Pukemaan oikein kietaisubodyt, tukemaan hentoa niskaa ja kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Aattele me ollaan tämän vanhemmat. Nyt ei vaan saada mokata mitään, apua.

Ja eilen tuo sitten puhalsi yhdellä henkäyksellä neloskynttilän tipukakustaan, jota syötiin pahvisilta Ryhmä Hau-lautasilta. Synttärisankari halusi, että jokainen laulaisi hänelle erikseen oman onnittelulaulunsa ja yllätti minut laulamalla sen itselleen englanniksi. Synttärisankarilla oli pahvinen tötteröhattu ja hassusti leikattu otsatukka, naamallaan leveääkin leveämpi hymy. Hän halusi syödä kakkua kynttilänvalossa ja sammuttaa valot, "että olisi tunnelmallista". Radiopuhelimilla viestiteltiin salaisuuksia serkun kanssa, molemmilla asiaankuuluvat Ryhmä Hau-reput selässä. Vainu ja Rolle matkalla pelastamaan Katpeeni Tulboa. Isot pojat, minä havahduin ajattelemaan ties monennenko kerran ja taas yhtä ihmeissäni. Oven vieressä on ihan ihmeen isoja kenkiä ja vaatehuoneessa taas pussillinen housuja lyhyiksi käyneine puntteineen. 

Keltään en ole oppinut niin paljon kuin esikoiseltani, enkä yhtään valehtele sanoessani näin. Enkä puhu nyt vain niistä yllättävistä tilanteista, milloin löydän itseni esitelmöimästä jätevesilaitoksista tai muurahaisten työnjaosta (ja joihin hän vaatii niin tiukkoja faktoja että joudun välillä googlaamaan), vaan itsestäni ja siitä, millaisesta kulmasta tätä maailmaa katselen. Empaattisemmasta, vähemmän mustavalkoisesta, ehkä varovaisemmasta ja rennommastakin. Ilman häntä vain kävelisin niiden muurahaistenkin ohi. Neljässä vuodessa on myös esimerkiksi uutisten seuraaminen saanut ihan uuden tuskan asteen, jonka olemassaoloa en osannut ajatella.

Jatkuvasti opin lisää siitä, millainen poikani on, tuo pitkänhuiskea tarinankertojani. Yhä enemmän hänen maailmassaan on kaikkea, mitä minä en tiedäkään. Radiopuhelimiin puoliksi kuiskaten kikatettuja salaisuuksia ja joskus myös kiukuttelun takaa paljastuvia syitä, joita minä en heti keksikään ehdottaa (Amerikassa on esimerkiksi ihan pahoja pillimehuja, eli ikävää). Sanoja ja sanontoja, joita minä en olekaan opettanut ja juttuja, joihin minä en kuulukaan. Yllättäviä lempilauluja (Musen Dead Inside) ja uusia suosikkiruokia (sushi). Mitä mahtavatkaan miettiä nuo tarkkaavaiset pojansilmät auton takapenkiltä maisemaa seuratessaan. Olen niin hurjan ylpeä hänestä. 

 

Kommentit

Kommentoi