Muutakin kuin äiti

Blogini sivupalkissa luki ennen nykyistä esittelytekstiä suunnilleen näin: Otteita erään nuoren naisen elämästä äitinä, vaimona, opiskelijana, ihan vaan minuna. Valitettavasti listan viimeinen jää aina välillä piiloon, jonnekin sinne sormiruokapakastuspussien, kymmenien yöherätysten ja kahden lapsen kanssa pitkin pihaa kiitävän sotkunutturapään taakse. Sille on joku salaa laittanut tässä valvotun vuoden aikana ekat juonteet silmäkulmiin ja sen tekisi huolestuttavan usein mieli vain jäädä verkkarit jalassa kotiin. 

Kotiäidin duuni on ympärivuorokautinen. Kakskytneljä tuntia vuorokaudessa, usein ilman kahvitaukoja, ilman yksin hoidettuja vessassakäyntejä, puhumattakaan lounaasta (paitsi minulla on nykyään neljänä päivänä viikossa kaksi sanaa tytön aamupäiväuniaikaan: pojan preschool <3). Yöllä on oltava imetysvalmiudessa, lohdutusvalmiudessa tai joskus lakanapyykkihälytysvuorossa. Päivisin hoidettava pöytiin ja vatsoihin aamupalat, välipalat, päivälliset ja muut, suunniteltava ruuat ja lastattava vielä yksi koneellinen pyykkiä. Täällä uudessa maassa olen todennut todeksi sen, mitä monista tahoista olinkin jo lukenut, että expattipuolisona on oikeasti aika omillaan sen toisen tehdessä pitkää päivää.

Kaiken arkipyörityksen keskellä olisi niin helppoa sukeltaa siihen kotiäiti-identiteettiin ja sanoa sille minälle, että nähdään taas joskus. Lätkäistä marttyyriäitikortti pöytään ja vakuuttaa, että ei minulla niin väliä. Mutta kun kyllä on. Huomaan, että niinä päivinä, kun tulee jäätyä kodin seinien suojaan ja jossain vaiheessa päivää huomaa vaihtaneensa yövaatteet imetystoppiin ja verkkareihin, en olekaan yhtään minä, edes lapsille. Järkkään ne iltapalat ja pesen kurahousut, mutta silloin minusta ei irtoa sponttaaneja hullutteluja tai vatsanpohjasta kumpuavaa hihitystä ja silti tekisi mieli perua huomisen menot. Mitä enemmän pidän kiinni ja huolta myös itsestäni, sitä paremmin tämä koko homma pyörii. Silloin annan tuoda sen hienon ulkoalöydetyn aarrekepin sisälle säilöön ja nappaan lapset kutitushyökkäyksiin, enkä ärsyynny pienistä kitinöistä. Kun muistan, että minä rakastan lukemista ja kirjoittamista, nipistän niille aikaa vaikka edes vähän illalla, kun jaksan joskus lähteä salille vaikka päätyisinkin vain kuuntelemaan musiikkia crosstrainerissa polkien, kun jaksan laittaa nätit vaatteet vaikka kotivaatteissa olisinkin (oikeastaan heitin ne lötkähtäneimmät kotivermeet muuton yhteydessä pois, oli muuten yllättävän vaikeaa!) ja jään nuuhkimaan basilikaruukkuja aina kun sellaisia on näköpiirissä. Kun laitan musiikkia soimaan ruokaa laittaessani, silloin kuunnellaan yleensä jotain itsepintaisesti fanittamaani vanhaa rokkia eikä Fröbelinpalikoita (vaikka kyllä meillä nekin soi, tasapuolisesti kuunnellaan kaikkien biisejä). Silloin kun minä olen silti minä, vaikka vauva kantorepussa jauhelihakastiketta sekoittelisinkin. Mitä väsyneempi olen, sitä raivokkaammin jään illalla vielä suihkun jälkeen lakkaamaan kynsiäni, vaikka menisinkin märillä hiuksilla nukkumaan ja katuisin sitä seuraavana päivänä, niin logiikkani mukaan onpa edes kynnet kivat.

Jos jotain äitiys on opettanut minulle muista äideistä, niin sen, että kukaan ei ole ”vain kotiäiti”. Että hiekkalaatikoiden reunoilla istuu ihan oikeita ihmisiä arvoineen, mielipiteineen, musiikkimakuineen, unelmineen, paheineen, hulluine muistoineen ja hassuine tapoineen, pelkoineen ja iloineen. Siinä vaiheessa, jos kadotan kotiäitinä olemiseen kokonaan itseni, on lasten aika aloittaa päiväkoti ja minun vaihtaa tämä duuni jo opintojen jatkamiseen. 

Äitinä, vaimona, opiskelijana, ihan vaan minuna. Niin, siinä luki myös vaimona. Leikin joskus vähän Dr. Philiä ja sanon, että ”perhe on kuin pyramidi ja vanhempien parisuhde on sen perusta”. Vitsinä tietysti, mutta en sitten kuitenkaan. Sillä sen oman minän ohella olisi tosi helppoa ryhtyä puolison kanssa ”duunikavereiksi”, vaihtaa lapsenvahtivuoroja lennosta ja raportoida illalla nopsaan kuka kaatui tänään puistossa ja että maito on lopussa. Kadehtia marttyyrina toisen ravintolassa aikuisten työkavereiden kanssa syötyjä lounaita ilman hotkimista ja kaatuneita laseja (krhm), olla heittämättä sitä raporttiakaan ja tiuskaista vaan jotain. Kuitenkin olen huomannut, että mitä useammin jaksamme varastaa yöunista illalla aikaa vaikka ihan vain Netflixistä yhdessä valitun sarjan katsomiselle, yhteiselle iltapalalle ja jutella vähän aikaa muustakin kuin lapsista, niin sitä kivempaa myös koko perheen yhteisestä ajasta tulee. Välillä taas on tietysti ihan vain pakko mennä nukkumaan itsekin heti kun saa lapset nukkumaan, mutta huomaan, että ilma on sitä parempaa ja kevyempää mitä useammin jaksan edes jäädä lakkaamaan ne kynnet tai mennä toisen kainaloon katsomaan edes sen”vain yhden jakson”. Täällä kun ei tukiverkkoa tai lastenvahtimahdollisuuksia meillä ei ole, niin sitä tärkeämpiä ne yhdessä viikonloppuiltoina vedetyt sushi/karkkiöverit ovat. 

Niin paljon kuin nautinkin lasten kanssa kotona olemisesta (ihan oikeasti ja ilman ironiaa, vaikka tekstissä oli nyt varmasti tämän suhteen vähän ristiriitainen sävy), niin itsekin huomasin tätä kirjoittaessani, että tämä kokopäiväiseen kotiäitiyteen siirtyminen ei minulle tapahtunutkaan ihan kokonaan ilman erilaisten identiteettien irrallisuuden tunnetta. Kuitenkin minusta tuntuu, että pitämällä niistä kaikista tiukasti kiinni, olen onnistunut hilaamaan ne jo aika onnistuneesti lähelle toisiaan, vaikka se välillä mutkien ja töksähdysten kautta onkin tapahtunut. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Olisipa ihanaa kuulla, miten muut äidit kokevat tämän homman, että hukkuuko se minä koskaan äitiyden alle, kulkevatko ne rinnakkain vai onko koko asiaa tullut koskaan ajatelleeksikaan.