Muutakin kuin äiti

Lentoaskeleita

Blogini sivupalkissa luki ennen nykyistä esittelytekstiä suunnilleen näin: Otteita erään nuoren naisen elämästä äitinä, vaimona, opiskelijana, ihan vaan minuna. Valitettavasti listan viimeinen jää aina välillä piiloon, jonnekin sinne sormiruokapakastuspussien, kymmenien yöherätysten ja kahden lapsen kanssa pitkin pihaa kiitävän sotkunutturapään taakse. Sille on joku salaa laittanut tässä valvotun vuoden aikana ekat juonteet silmäkulmiin ja sen tekisi huolestuttavan usein mieli vain jäädä verkkarit jalassa kotiin. 

Kotiäidin duuni on ympärivuorokautinen. Kakskytneljä tuntia vuorokaudessa, usein ilman kahvitaukoja, ilman yksin hoidettuja vessassakäyntejä, puhumattakaan lounaasta (paitsi minulla on nykyään neljänä päivänä viikossa kaksi sanaa tytön aamupäiväuniaikaan: pojan preschool <3). Yöllä on oltava imetysvalmiudessa, lohdutusvalmiudessa tai joskus lakanapyykkihälytysvuorossa. Päivisin hoidettava pöytiin ja vatsoihin aamupalat, välipalat, päivälliset ja muut, suunniteltava ruuat ja lastattava vielä yksi koneellinen pyykkiä. Täällä uudessa maassa olen todennut todeksi sen, mitä monista tahoista olinkin jo lukenut, että expattipuolisona on oikeasti aika omillaan sen toisen tehdessä pitkää päivää.

Kaiken arkipyörityksen keskellä olisi niin helppoa sukeltaa siihen kotiäiti-identiteettiin ja sanoa sille minälle, että nähdään taas joskus. Lätkäistä marttyyriäitikortti pöytään ja vakuuttaa, että ei minulla niin väliä. Mutta kun kyllä on. Huomaan, että niinä päivinä, kun tulee jäätyä kodin seinien suojaan ja jossain vaiheessa päivää huomaa vaihtaneensa yövaatteet imetystoppiin ja verkkareihin, en olekaan yhtään minä, edes lapsille. Järkkään ne iltapalat ja pesen kurahousut, mutta silloin minusta ei irtoa sponttaaneja hullutteluja tai vatsanpohjasta kumpuavaa hihitystä ja silti tekisi mieli perua huomisen menot. Mitä enemmän pidän kiinni ja huolta myös itsestäni, sitä paremmin tämä koko homma pyörii. Silloin annan tuoda sen hienon ulkoalöydetyn aarrekepin sisälle säilöön ja nappaan lapset kutitushyökkäyksiin, enkä ärsyynny pienistä kitinöistä. Kun muistan, että minä rakastan lukemista ja kirjoittamista, nipistän niille aikaa vaikka edes vähän illalla, kun jaksan joskus lähteä salille vaikka päätyisinkin vain kuuntelemaan musiikkia crosstrainerissa polkien, kun jaksan laittaa nätit vaatteet vaikka kotivaatteissa olisinkin (oikeastaan heitin ne lötkähtäneimmät kotivermeet muuton yhteydessä pois, oli muuten yllättävän vaikeaa!) ja jään nuuhkimaan basilikaruukkuja aina kun sellaisia on näköpiirissä. Kun laitan musiikkia soimaan ruokaa laittaessani, silloin kuunnellaan yleensä jotain itsepintaisesti fanittamaani vanhaa rokkia eikä Fröbelinpalikoita (vaikka kyllä meillä nekin soi, tasapuolisesti kuunnellaan kaikkien biisejä). Silloin kun minä olen silti minä, vaikka vauva kantorepussa jauhelihakastiketta sekoittelisinkin. Mitä väsyneempi olen, sitä raivokkaammin jään illalla vielä suihkun jälkeen lakkaamaan kynsiäni, vaikka menisinkin märillä hiuksilla nukkumaan ja katuisin sitä seuraavana päivänä, niin logiikkani mukaan onpa edes kynnet kivat.

Jos jotain äitiys on opettanut minulle muista äideistä, niin sen, että kukaan ei ole "vain kotiäiti". Että hiekkalaatikoiden reunoilla istuu ihan oikeita ihmisiä arvoineen, mielipiteineen, musiikkimakuineen, unelmineen, paheineen, hulluine muistoineen ja hassuine tapoineen, pelkoineen ja iloineen. Siinä vaiheessa, jos kadotan kotiäitinä olemiseen kokonaan itseni, on lasten aika aloittaa päiväkoti ja minun vaihtaa tämä duuni jo opintojen jatkamiseen. 

Äitinä, vaimona, opiskelijana, ihan vaan minuna. Niin, siinä luki myös vaimona. Leikin joskus vähän Dr. Philiä ja sanon, että "perhe on kuin pyramidi ja vanhempien parisuhde on sen perusta". Vitsinä tietysti, mutta en sitten kuitenkaan. Sillä sen oman minän ohella olisi tosi helppoa ryhtyä puolison kanssa "duunikavereiksi", vaihtaa lapsenvahtivuoroja lennosta ja raportoida illalla nopsaan kuka kaatui tänään puistossa ja että maito on lopussa. Kadehtia marttyyrina toisen ravintolassa aikuisten työkavereiden kanssa syötyjä lounaita ilman hotkimista ja kaatuneita laseja (krhm), olla heittämättä sitä raporttiakaan ja tiuskaista vaan jotain. Kuitenkin olen huomannut, että mitä useammin jaksamme varastaa yöunista illalla aikaa vaikka ihan vain Netflixistä yhdessä valitun sarjan katsomiselle, yhteiselle iltapalalle ja jutella vähän aikaa muustakin kuin lapsista, niin sitä kivempaa myös koko perheen yhteisestä ajasta tulee. Välillä taas on tietysti ihan vain pakko mennä nukkumaan itsekin heti kun saa lapset nukkumaan, mutta huomaan, että ilma on sitä parempaa ja kevyempää mitä useammin jaksan edes jäädä lakkaamaan ne kynnet tai mennä toisen kainaloon katsomaan edes sen"vain yhden jakson". Täällä kun ei tukiverkkoa tai lastenvahtimahdollisuuksia meillä ei ole, niin sitä tärkeämpiä ne yhdessä viikonloppuiltoina vedetyt sushi/karkkiöverit ovat. 

Niin paljon kuin nautinkin lasten kanssa kotona olemisesta (ihan oikeasti ja ilman ironiaa, vaikka tekstissä oli nyt varmasti tämän suhteen vähän ristiriitainen sävy), niin itsekin huomasin tätä kirjoittaessani, että tämä kokopäiväiseen kotiäitiyteen siirtyminen ei minulle tapahtunutkaan ihan kokonaan ilman erilaisten identiteettien irrallisuuden tunnetta. Kuitenkin minusta tuntuu, että pitämällä niistä kaikista tiukasti kiinni, olen onnistunut hilaamaan ne jo aika onnistuneesti lähelle toisiaan, vaikka se välillä mutkien ja töksähdysten kautta onkin tapahtunut. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Olisipa ihanaa kuulla, miten muut äidit kokevat tämän homman, että hukkuuko se minä koskaan äitiyden alle, kulkevatko ne rinnakkain vai onko koko asiaa tullut koskaan ajatelleeksikaan. 

Kommentit

Torey
Näissä neliöissä

Olen hukkunut. Kahden lapsen kanssa paljon selvemmin kuin yhden kanssa. 

Kuten sanoit, lapset on rakkaita ja kotona tajtoo heidän kanssaan olla, mutta jossain kohtaa sitä tarvitsee muutakin. 

Elina U.
Lentoaskeleita

Ja siinä vasta haastetta, että saa nämä kaksi balanssiin keskenään! Että kuinka olla sitä jotain muutakin myös ihan arjen keskellä. 

Milka Rantamo
Olennaisuuksia

Tiedän tasan mitä tarkoitat, vaikka meillä ei olekaan kuin toi yksi... rintsikoitten pitäminen tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä hommalta, ja en muista koska mun hiukset ois viimeks ollu auki!

Aion oikeesti tehdä asialle jotain.. ihan kohta... eka pitää imettää ja soseuttaa bataattia ja vaihtaa vaippa ja käydä neuvolassa ja nukuttaa vauva ja SITTEN laitan itseruskettavaa ja olen taas oma itseni. 

Yeah right.

Elina U.
Lentoaskeleita

Hahahah kuulostaa niin tutulta! :D <3

Vau mikä vauva!

Hukkuu. Mä en putoa sellaseen konkreettisen lapsimaailmaan kovin helposti, eli musta ei tuu stressiäitiä jonka pään täyttää vaan huuhdottavat kurahousut, muskariaikataulut, optimaaliseks pilkottu banaani ja vaipan sisällön koostumus. Mutta henkinen puoli, siinä ei aina jaksa pyörittää sekä omaa elämää ja omia ajatuksia että lapsiin liittyvää elämää. Ja koska lasten elämää ei voi leikata pois, leikkautuu sit se oma. Sillon tulee sellanen "piiloon pahaa maailmaa" -efekti, jolloin (muka) haluais vaan laittaa verhot kiinni, makaronilaatikon uuniin ja maata päivästä toiseen peiton alla vauvan ja mukulan kanssa. Syöttää, pestä ja halata, olla vaan aina kotona ja lasten kanssa ja elää vaan sitä lapsilapsilapsi eikä tehdä eikä edes miettiä muuta. Koska sillon kuvittelee, että on helpompaa kun on vaan yks asia hoidettavana ja ajateltavana, ne lapset. Mutta... sitten tulee tuplana päälle se, että missä minä olen, millasia ajatuksia mun omassa päässä liikkuu ja mitä mun omaan elämään kuuluu, apua? Ja on vaan pakko jotenkin karistaa se muhimisvaihde pois päältä ja hakee vaikka väkisin taas tasapainoa elämään. Ja sit nauttii kaikista omista jutuista, kunnes pää haluaa taas huoahtaa, ja sit vajoaa sohvanpohjalle ja... :D

Elina U.
Lentoaskeleita

Huh, tiivistitpä juuri sen mitä ajattelen. "Syöttää, pestä ja halata, olla vaan aina kotona ja lasten kanssa ja elää vaan sitä lapsilapsilapsi eikä tehdä eikä edes miettiä muuta. Koska sillon kuvittelee, että on helpompaa kun on vaan yks asia hoidettavana ja ajateltavana, ne lapset. Mutta... sitten tulee tuplana päälle se, että missä minä olen, millasia ajatuksia mun omassa päässä liikkuu ja mitä mun omaan elämään kuuluu, apua? "  Niinpä! Huomaan, että silloin kun meinaa se "muhimisvaihde" jäädä päälle, niin pitää keksiä meille äkkiä paljon kaikkea kodin ulkopuolista tekemistä ja myös mennä tekemään niitä, sillä sitten se kotiin linnoittautumisen houkutus vasta kasvattaakin sitä kynnystä. 

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Joooo! Joo. Mulle se oma on urheilua, itse tehtynä ja nyt bonuksena valmentajan roolissa. Se tunti-kaksi keskittyen kunnolla vain siihen, mitä hiihtoladulla/lenkkipolulla/nyrkkeilytreeneissä/lentiskentällä tapahtuu tekee ihmeitä. Ja mulla pätee sama mitä sanoit tuossa; mitä enemmän väsyttää ja tekee mieli kaivautua sohvalle, sitä varmemmin pakotan itseni ulos ovesta. Ja aina kotiin tulee jos ei merkittävästi pirteämpi, niin vähintäänkin taas uuden asteen venyvämpi äiti.

Elina U.
Lentoaskeleita

Joo siis juuri niin on tehtävä: lähteä ulos juuri silloin, kun tekisi vain mieli linnoittautua siihen kodin piiriin! Mulla ainakin se kynnys kasvaa valtavaksi, jos vain hengaan kotona. Mahtavaa, että sulle urheilu tuo tuon hyvän olon, munkin pitää todella aktivoitua sen suhteen (eikä vain sanoa aktivoituvani...), sillä jo pienikin treeni tekee ihmeitä erityisesti mielelle!

leya
leyalife

Tutulta kuulostaa sekä postaus, että kommentit :) Olin vuoden verran kotona kun lapset oli 2 ja 4 vuotiaat. Otin siis päivätöistä vuoden breikin ja olin päivät lasten kanssa kotona. Se oli oikeasti todella ihana vuosi, jota tulen varmasti lämmöllä muistelemaan vielä vuosien päästä, mutta kyllä se välillä hermojakin kiristi! Olen nyt ollut noin 9kk takaisin töissä, pitäisi ehkä joku kerta kirjata noita kotivuoden ja sitten töihinpaluu fiiliksiä ylös... Mulla helpotusta siihen minuuden ylläpitämiseen toi tanssitunnit, joita vedin neljänä iltana viikossa. Vaikka se olikin välillä tosi rankkaa lennossa vaihtaa miehen kanssa nopeat kuulumiset ja sitten taikoa itsensä taas siihen "ilopilleri" tanssinope rooliin, se kyllä myös antoi tosi paljon ja auttoi siinä ettei mennyt ihan äitiytymiseksi koko vuosi. Mä myös tapasin tosi paljon mun ystäviä, jotka syystä tai toisesta (hoitovapaalla/äitiyslomalla/kotiäitinä) olivat päivisin vapaana. Täällä on aika paljon playcafeita eli siis kahviloita, jotka on suunnattu lapsille. Hyviä paikkoja treffata muiden perheellisten kanssa tai ihan vaan lasten kanssa mennä kun pääsee kotoota ulos ja tulee muiden äitien tai isien kanssa juteltua siinä kahvin ryystämisen lomassa.

Elina U.
Lentoaskeleita

Joo tuossahan olisikin sulla hyvä postausaihe valmiina!Voin kuvitella, että juuri esimerkiksi tanssi on upea voimavara. Sosiaalisuuden tärkeyttä ei voi myöskään kylliksi korostaa. Mäkin liityin paikalliseen mamagroupiin, mikä oli ihan ehdoton ratkaisu! 

leya
leyalife

joo noi mammagroupit on ihan parhaita!

leya
leyalife

Kirjoittelin muuten omalle tontilleni ajatuksia mun vuodesta kotiäitinä :) Kiitos vaan hyvästä postausvinkistä!

Elina U.
Lentoaskeleita

Jes, menenpä lukemaan! :)

Anjuska
Ripaus elämäämme

Kyllä, hukuin. Kahden lapsen kanssa kotona ollessani en enää löytänyt itseäni ja olin vain minä kotivaatteet ylläni siivoamassa niitä tahmeita banaaneja lattioilta ja kaatuneita maitoja pöydiltä. Mulle oli ihan se ja sama miltä näytin lähteissäni kauppaan/kaupungille. Kuka siitä muka välittäisi kun ei itseäkään kiinnostanut. Mutta nyt tuo minä- kuva on alkanut taas löytymään. Päivät olen uraa tekevä kirjanpitäjä ja iltaisin olen kaiken antava äiti. Pari kertaa kuukaudessa olen pyrkinyt ottaa aikaa vain minulle kera ystävien viettämällä iltaa ravintoloissa, ihan auton kera siis. Huomaan vain jaksavani paljon paremmin ja nautin täysillä vallitsevasta nykyhetkestä. Kaikki vain tuntuu nyt pelaavan todella hyvin. Valtakunnassa on mielestäni kaikki hienosti silloin kun vanhemmat, eritoten äiti (hahaha), voi hyvin ;)

Elina U.
Lentoaskeleita

Ihanaa kuulla, että siellä sujuu asiat balanssissa! <3 Mahtavaa! Olen niin samaa mieltä, että perhe voi hyvin kun sen kaikkien osapuolten, myös vanhempien hyvinvointiin kiinnitetään huomiota.

soffeKA (Ei varmistettu)

Varsin tuttuja tuntemuksia vauvan ja leikki-ikäisen kanssa arkea pyörittäessä! Vaikka tukiverkosto on lähellä, se perus arjen pyörittäminen on kuitenkin meikäläisen harteilla. Mun ehdoton "järjissään selviytymiskeino" on laittautua joka aamu. Ei siis muuta kuin puuteria ja ripsaria sekä hiuksia kuosiin. Se tuo kuitenkin tunteen, että mä olen myös mä enkä pelkästään pieruverkkarimutsi! Ja illalla on ehdottomasti saatava katsoa sitä Netflixiä miehen kanssa ;)

Elina U.
Lentoaskeleita

Ymmärrän täysin! Jotkut vielä väittävät, että "naiset laittautuvat toisiaan varten". Bullshit! :D Jännä, millainen kontrollin tunne yhdellä ripsarivedolla voikaan olla siihen yleisfiilikseen. Mäkin yritän vähän meikkailla päivittäin, että olo olisi skarpimpi. Aina ei toki jaksa.

Jeba
Tuuliajolla

Hukuin ja syvälle hukuinkin.

Olen alkanut saada omaa itseäni takaisin vasta kuluneen puolenvuoden aikana kun palasin takaisin työelämään. Töissä olen väkisinkin kahden lapsen äidin lisäksi, myös kokopäivätyötä tekevä oman alansa ammattilainen ja se on kieltämättä ollut ihana fiilis. :)

Elina U.
Lentoaskeleita

Musta tuntuu, että moni kokee töihin/opiskelemaan palaamisen tärkeältä sen oman minän uudelleen löytymisen kannalta. Näin itsellänikin meni esikoisen kohdalla, huomasin oikeastaan vasta jälkeen päin, kuinka laimin olinkaan itseni lyönyt. Saa nähdä, osaisinko nyt vähän paremmin muistaa välillä ihan itsenikin, ihan koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Ihan mahtavaa kuulla, että siellä on löytynyt jälleen se ammattilaisminä ja että se on tuonut ihania fiiliksiä mukanaan! <3

Anjuska
Ripaus elämäämme

Samaistun sinuun tässä! :) 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.