No, we don’t have Wi-Fi, talk to eachother!

Ni! Näin luki kahvilassa, ihanaan vanhaan takkaan ripustettuna. Eipä olisi kyllä tullut mieleenkään kaivaa älypuhelinta, tablettia, läppäriä tai mitä näitä nyt on esiin kahvilassa äitini ja poikani kanssa. Siinä suu täynnä sitruunakakkua, ikkunasta kurkkivia valoviipaleita naamalla, tuli sen sijaan mieleen että on onni asua kaupungissa jossa on Tallipihan kaltaisia paikkoja. 

Mieheni kiusasi minua joskus nuorempana, että olen teekutsutyttö. No nyt näin vanhempana (huomattavan paljon, heh hee) voin ihan myöntää, että niin taidan kyllä ollakin. Olen ihan pienestä asti tottunut istuskelemaan kahviloissa, pysähtymään kaupungin hälinän keskellä. Kävimme äitini kanssa kahvilassa aina lauantaisin, ihan pikkutytöstä siihen saakka kun muutin pois kotoa. Vaikka mitkä murkkuiän kriisit olisivat painaneet päälle, niin siinä hörpin tyytyväisenä teetä ja söin sokerimunkkia jossakin Vanhan Rauman pikkukahvilassa, vanhempieni kanssa rupatellen, joka lauantai. 

Ihanaa, että muuten melko vilkas poikanikin tuntuu viihtyvän kahviloissa. Pillimehuhetket ovat aina yhtä juhlallisia, ja isojen poikien tuolissa istutaan nätisti paikoillaan.

”Menua! Menua!”

Eeva Kolu kirjoitti blogissaan aika osuvasti että ”Kahvilathan ovat ratkaisu melkein kaikkeen”. Olen kyllä täysin samaa mieltä.

Ihanaa lokakuun ensimmäistä torstaita, tänään on hyvä päivä poiketa jonnekin kahville!