On päiviä ja sitten on päiviä
Jotkut puhuvat toisiaan keräävistä energioista, siitä kuinka negatiiviset asiat seuraavat toisiaan ja samoin ne positiiviset. No tähän päivään on mahtunut nyt sellaisen luokan energioita, etten tiedä enää pitäisikö itkeä vai nauraa. Ainakin ne ovat seuranneet kiltisti toisiaan, se on varma. Ehkä olisi sitä kuuluisaa ”vuosien kerryttämää viisautta” vetää peitto korviin jo aamulla, jos jokainen asia lähtee menemään ihan päin peetä. Paitsi että sen peiton vieressä todennäköisesti itkee joku tai sitä peittoa revitään pois, jos sattuu olemaan äiti.
Otetaan esimerkkinä pätkä aamustamme: Erittäin katkonaisen yön jälkeen syömme pojan kanssa yhdessä aamupalaa. Puuron lusikointi alkaa mennä vähän venkoiluksi, joka jatkuu hampaidenpesun lähestyessä. Minä otan käyttöön jokaisen vähänkään väsähtäneen äidin kyseenalaisen kikkakolmosen eli kiristyksen. Aamupiiretty jää katsomatta, jos hampaidenharjaus lyödään ranttaliksi. Sitten kuitenkin töppään laittamalla itse hammastahnaa siihen hammasharjaan, enkä suostu pesemään hammastahnoja pois, että poika saisi itse pruutata tahnansa. Virhe! Tästä seuraa niin suuri tulistuminen, että saan kunnon iskun hammasharjasta käteeni. Poika pelästyy itsekin ja pyytää anteeksi, sovitaan koko juttu, mutta tässä vaiheessa seuraa se kiristyksen kääntöpuoli, eli uhkailujen pakollinen käytäntöönpaneminen. Ryhmä Hau jää katsomatta ja suru on valloillaan, kaikilla on paha mieli ja tunnen oloni ilkimykseksi.
Tapahtumaketju on saanut alkunsa ja siihen alkaa liittyä myös ulkopuolisia tekijöitä yksi toisensa jälkeen, esimerkiksi väärin kalenteriin merkkaamani lääkäriaika (tosi harmillinen moka, sillä tiedän millaiset jonot terveyskeskuksissa on). Säästän teidät lopuilta yksityiskohdilta, mutta huhhuh sanonpa vaan. Ei yksinään suuria juttuja, mutta yhdessä lumipallosta lumivuoreksi-efekti on valmis.
Noin kello kaksitoista avaudun aamupäivästä muutamille lilyläisille facebookissa ja saan oivan neuvon syödä kaakaojauhetta. Tämän johdosta nimittäin muistan onneksi, että pakastimessa on ristiäisistä ylijääneitä mokkapaloja. Keitän kahvit ja hengitän syvään. Myöhemmin jatkan kahvinjuontia kampaajan penkissä ja sanon kotimatkalla miehelleni, että enpä tiedä jopa kumpi oli kivempaa: saada piristystä hiuksiin vai istua kaksi tuntia rauhassa ja juoda kahvini tuolilta pompahtelematta. Kampaajareissu tuntui aivan luksuslomalta.
Nyt jo oikeastaan naurattaa päivän absurdius ja tapahtuipa lopuksi ne kliseiset, eli löysin itseni silittelemästä nukkuvien lapsieni hiuksia kyyneleet silmissä. Ihan tyhmäähän tällaisesta on valittaa, sillä kaikki on oikeasti todella hyvin ja sitä rataa, mutta vitsit kun joskus on vain tällaisia päiviä.