Toinen neljättä on komeillut kalenterissamme sydämellä ympyröitynä viime heinäkuusta lähtien. Tässä on nyt monta uskomatonta juttua: että tänään on laskettu aika, että olen kantanut tätä vauvaa neljäkymmentä viikkoa ja että vatsassani on raajojaan venyttelevä mini-ihminen ja se, että me olemme täysillä viikoilla ennenaikaisuuden riskeistä huolimatta. Jännää on myös se, että hermoni ovat kuluneen viikon tiimoilta edes jotenkin kasassa, sillä poikani vatsatauti olikin vähän rajumpaa ja kestävämpää sorttia ja saan hänet vasta tänään kotiin mamilaevakosta. En ole ollut kovin sosiaalinen tai kyennyt kirjoittamaan blogiinkaan sanaakaan, sillä ”nyt alan elää ihan normaalisti niin kuin mikään synnytys ei olisi lähelläkään”-uhoiluistani huolimatta ajatukseni ovat olleet tasan kahdessa asiassa: pojassani ja sitten siinä synnytyksessä. Välillä olen kokenut tästäkin ahdistusta, että miten suppeassa kuplassa tämä elämänvaihe kelluukaan. Sitten olen taas ymmärtänyt kuplan väliaikaisuuden ja sen, että joskus äitiys on tällaista. Olo on ollut levoton, itku ollut herkässä ikävän vuoksi ja uni vähissä, mutta tänään saan vihdoin kaapata viikarini syliin. Enkä taida ihan hetkeen pois päästää. 

Iloa viime päiviin on tuonut leffaillat miehen kainalossa ja (itse antamani) lupa syödä kadonneeseen ruokahaluun Ben & Jerry’siä. Eilinen kahvihetki ystäväni kanssa sai myös ajatukseni pitkästä aikaa ihan muihin asioihin ja toi valtavasti energiaa koko päivään. Pienet jutut ovat nousseet tärkeiksi: pitkän kaavan jalkakylpy, lempikirjaani tarttuminen uudelleen (elämässä tulee aivan liian harvoin tilaisuuksia palata lukemaan jo kertaalleen luettuja suosikkikirjoja!) ja tsemppitekstarit ystäviltä. Olen myös kiitellyt moneen otteeseen nykytekniikkaa ja face time -puheluita ikävänlievittäjinä sinne sadanneljänkymmenen kilometrin päähän. Aikaa leimaa odottaminen, enkä enää edes ole jaksanut leikkiä, ettei niin olisi.

Vauva on ehtinyt antaa jo muutaman väärän hälytyksen tuloaikeistaan, saanut minut keräämään yöllä supistusten välillä sairaalakassiin kameran ja muut puuttuvat tavarat, mutta sitten vetäytynyt kuitenkin aikeistaan. Olen kokeillut homman nopeuttamiseksi kaiken maailman konsteja jo ihan itseni uuvuttamiseen asti, mutta huomannut ettei tämä tyyppi ole tulossa siivoamisen, ylämäkilenkkeilyn tai jumppapallohyppelymaratonien seurauksena tai mitä kaikkea sitä nyt yleensä neuvotaankaan puuhaamaan. Ei, hän taitaa tulla juuri silloin kuin fiilis osuu kohdalle. Äitinsä tyttö selvästi, tekee asiat mieluiten juuri tasan oman päänsä mukaan. 😉

1. Ehdotin vauvalle, että tämä olisi viimeinen raskausmasukuva, kerroin, että kovasti haluaisin jo tavata hänet.

2. Koskaan ei pidä aliarvioida hyvän kahvin, ihanan seuran ja herkkujen piristävää vaikutusta!

3. Siinä ne tiistaiaamuna yhä olivat pöydällä, yöllä keräämäni loput sairaalakassitavarat. Pitäisiköhän alkaa nakkaamaan nuo jo illalla varoiksi kassiin?