1. En osaa luistella. En ole jostain syystä koskaan oppinut tätä taitoa (no en ole kyllä vuosikausiin yrittänytkään) ja yläasteella luistelutunnit olivat aina minun painajaisiani. Toiset tekivät kaunoluistimilla piruetteja, minä opettelin jarruttamaan hokkareissani. En ole muutenkaan yhtään talviurheilutyyppiä, vaikka joskus ihan pidinkin laskettelusta. Lapsen myötä olen kuitenkin löytänyt itsestäni jälleen pikkiriikkisen talvi-ilon, kun katson maassa innokkaasti lumienkeleitä viuhkivaa toppahaalaripötköä. Huom: talvi-ilo ei ole läsnä uloslähtötilanteissa, kun eteisen lattialle on levitetty villahaalarit, kaluluri, pipo, tumput, villasukat, ulkoilupuku ja mitä kaikkea. Ottaisin koska tahansa heinäkuun, potkaistavat kengät ja muistilistalle vain lippiksen ja vesipullon.

Tai sen, että aina ei edes tarvita niitä kenkiä. Kesä. <3

2. Olen aika kömpelö. Esimerkiksi ruokaa laittaessani leikkaan helposti sormeen, huitaisen toisinaan pöydältä jotain kurkottaessani mukini kumoon ja pari kuukautta sitten pelästytin meidät kaikki oikein kunnolla kaatumalla kotimme portaissa ja laskemalla pyllylläni loput raput kädestä kaiteessa roikkuen (onneksi en kaatunut eteenpäin). Poikakin muistaa nyt olla portaissa hyvin varovainen, ”koska äitikin silloin kaatui kun ei katsonut eteensä, niin voi käydä jos ei keskity tai jos on villasukat”.

3. Nyt kuulostan hihhulilta, mutta näen joskus enneunia. Uskon perineeni tämän karjalasta lähtöisin olevalta mummultani, joka tietää aina asiat etukäteen. Minä kyllä näen enneunia hyvin harvoin, mutta esimerkiksi tiesin kaukana asuvan kaverini synnyttäneen yöllä ennen kuin vilkaisin aamulla kännykkääni.

4. Olin yläasteelle asti melkoinen ”poikatyttö”: kuljin verkkareissa, kiipeilin puissa, leikin metsässä enkä ikinä vilkaissutkaan peiliin. Seiskaluokalle tultaessa kuroin valitettavasti ehostautumisessa kiinni sitten ne muidenkin ekat luomivärikokeilut ja saavuin koko yläasteen ajan joka ikinen aamu kouluun todella paksussa pakkelissa. Silmien- ja huultenrajaukset sekä ”häivytetyt” kirkkaat luomivärit kuuluivat arkimeikkiini, samoin kuin tunkkainen kerros meikkivoidetta. 😀

5. Joskus virallisissa tilanteissa joudun todella taistelemaan äkillistä hervotonta hihityspuuskaa vastaan. Pahinta on, jos näen vilaukseltakin jonkun muun silmissä saman epätoivoisesti naurunpyrskähdystä vastaan taistelevan katseen. Esimerkiksi ainejärjestömme vuosijuhlissa oli yhtenä ohjelmanumerona pitkä pätkä improvisoivaa hyvin kokeellista runonlausuntaa, johon sisältyi erilaisia ääniefektejä kuten kiljaisuja, naukaisuja ja murinaa. Tilanne oli aivan kaamea, sillä en voinut keskittyä runoon yhtään vaan yritin purra kieltäni, ajatella kaikkea tosi surullista ja että älä vaan naura, irroittaa itseni kokonaan tuosta tilanteesta, mutta en vaan onnistunut. Pahinta oli, kun näin samassa pöydässä avecina olevan täysin eri alaa opiskelevan pojan hämmästyneen ilmeen, muiden juhlavieraiden keskittymisen ja ystäväni nykivän suupielen. 

Nämä ”tätä et tiennyt minusta ennen”- listaukset ovat minusta aina hauskaa luettavaa ja olisikin huippua, jos muut innostuisivat kertomaan omat viisi kohtaansa vaikka blogissaan!