Miltä tuntuu kun pitäisi muuttaa takaisin?

Olen viettänyt tämän viikon kotona ja täytyy kyllä taas kerran todeta, että neljän seinän sisällä kököttäminen ei ole yhtään oma juttuni. (Paitsi että  aika harvan juttuja taitaa olla kotona nyhjöttäminen ja lapsiperheen vatsatauti). Silloin on aivan liikaa aikaa ajatella. Aivan liikaa. Siis silloin, kun ei ole ollut niin väsynyt, että ylipäätään jaksaa miettiä jotain. Olen ajatellut aikaa ja sitä, kuinka meidän Amerikan vuottamme on jäljellä enää vain kuusi viikkoa. Ja arvatkaa mitä? Minua ei enää ahdista ajatus Suomeen palaamisesta, vaan mieli on lähinnä haikea, kiitollinen ja täynnä ihan sokerisen ällöpaljon rakkautta. Vaikka olisin toivonut meille vielä lisäaikaa täällä, niin ystäviemme vierailu Suomesta muistutti juuri niistä asioista, joita kaipaan kotimaasta. 

Ilma on muuttunut jo vähän viileämmäksi, vaikka lämötilat saattavatkin hetken aikaa iltapäivisin yhä hipoa kolmeakymmentä. Aamut ja illat ovat kirpeitä ja lämpötila putoaa alas, tekee mieli uppoutua neuleisiin ja napata lähi-Panera Breadista kahvi mukaan, tuoda kotiin paperipussissa bageleita ja sytyttää kynttilöitä. Lapset leikkivät helteiden jälkeen taas puistoissa ja ihmiset koristelevat kuistinsa kurpitsoilla. Tajuan, että täällä tulee kaikki jatkumaan juuri niin kuin ennenkin, vaikka täältä lähteekin yksi suomalaisperhe sydän täynnä kaikkea uutta ja muuttunutta, uusia ystäviä ja rakkaita muistoja. Katselen tuttuja reittejä ja maisemia hymyillen ja tallennan niitä mieleeni. Sovin kalenterin täyteen ja yritän olla kuin viikot eivät tikittäisi, niin kuin tässä kaupungissa keväälle suunniteltavat juhlat ja tapahtumat voisivat koskettaa ihan hyvin meitäkin. 

Vaikka vuotemme Etelä-Carolinassa onkin loppusuoralla, niin ilmassa leijuu vatsaa kutittava aavistus siitä, että ehkä tämä seikkailu meidän perheelle ei olekaan ainoa laatuaan. Osa minusta on alkanut odottaa tammikuuta ja sitä, että pääsen jatkamaan opintojani (ehkä tällä kertaa maltan tehdä ne loppuun, ilman uusia vauvoja tai ulkomaille muuttamisia, hah), odotan tuttuja kasvoja ja kahvipöytiä, luentosaleja sekä uusiksi laittamiani sivuaineita. Sillä jos jotain olen tästä vuodesta oppinut niin sen, kuinka monia tapoja onkaan rakentaa elämäänsä. Eikä mikään niistä ole toista parempi, oli se sitten perinteisempi tai päinvastainen, kunhan se on eläjänsä näköinen. Olen tavannut perheitä, jotka ovat asuneet vähän joka puolella maailmaa ja kantavat mukanaan palasia useista kodeista ja niitä, jotka ovat pikkukaupunkeihin suloisesti muovautuneita. Olen huomannut, kuinka juuret voivatkin olla siellä täällä yhden paikan sijaan, koti voi olla vaikka aina siellä missä perhekin on. Minusta on alkanut tuntua siltä kuin maailma olisi auki ja se on aika ihana tunne. 

Luulen, että on hyvä muuttaa takaisin Suomeen juuri joulun alla. Purkaa rauhassa muuttolaatikoita omaan kotiin (omien huonekalujen astioiden keskelle, ah), laittaa joulukoristeita verkalleen esille ja kulkea valoilla koristeltuja katuja mustan keskellä. Nauttia läheistemme seurasta, valmistautua tammikuussa alkavaan uuteen arkeen pehmeästi, asettelemalla itseni uudelleen paikalleen. Ostaa graavilohta ja hamstrata puolikas juusotiskiä, laittaa kranssi oveen. 

Tämä tässä on alku, miksi ihmeessä luulinkaan muuta. 

Chimney Rock Asheville NC

LENTOASKELEITA FACEBOOK/ INSTAGRAM /LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Koirien ja parrakkaiden miesten Asheville

 

img_4567.jpg

asheville nc

asheville

asheville nc

 

asheville nc

img_4723.jpg

Vuorten välissä on pieni kaupunki, jonka kaduilla on kahviloita, kirjakauppoja, pikkuputiikkeja ja ravintoloita. Heti ensimmäiseksi huomaan, että jokaisella vastaantulevalla miehellä on parta, enkä edes liioittele. (Sekä ponnari tai beanie-pipo, housujen lahkeet muutaman kerran kääräistyt ja maiharit. Ei kaikilla, mutta melkein.) Partaisten miesten lisäksi huomaan koirat, sillä en ole koskaan ennen käynyt kaupungissa, jonka kaduilla olisi yhtä paljon koiria. Koirat ovat tervetulleita ravintoloiden ja kahviloiden terasseille ja ne ovat selvästi vähän sama juttu kuin lapset Etelä-Carolinassa: niitä tervehditään, ihastellaan ja heitetään ymmärtäväisiä vitsejä, jos joku niistä intoutuu turhan äänekkääksi. ”Joo näyttää niin tutulta tuo tilanne”. Naiset ovat kuin suoraan yhdeksänkymmentäluvulta, niin vaivattoman ja coolin grungeja, että voisivat olla aikamatkaajia tai berliiniläisiä. He näyttävät kaikki siltä, kuin he kävisivät samalla megalöytöjä tarjoavalla hipsterikirpputorilla, mutta pikkuliikkeiden keskellä nököttävä jättimäinen Urban Outfitters kyllä paljastaa, mistä heidän vaatteensa ovat kotoisin. Ystäväni kanssa tulemme siihen lopputulokseen, että tämän kaupungin asukkaat näyttävät vauvasta vaariin jokainen edinburghlaisilta kirjallisuudenopiskelijoilta. 

Saavuimme Suomi-vieraidemme kanssa Pohjois-Carolinan Ashevilleen sunnuntaina kolmannella reissuyrityksellämme Hurrikaani Matthew’n laitettua aika monta kapulaa matkarattaisiin. Kiertelimme päämäärättömästi kaduilla ja kuuntelimme katusoittajia (jotka olivat nekin ihan omaa coolius-luokkaansa Ashevillessa, mitä ihmettä siinä vuoristoilmassa mahtaa olla?!), joimme kahvia posliinikupeista (harvinaista etelässä) ja söimme törkeän hyvää intialaista ruokaa. Hassua muuten kuinka southern gal minusta muka onkaan ehtinyt jo tulla, sillä minusta oli hämmentävää, kuinka vain kaksi tuntia pohjoiseen poisti katukuvasta överikohteliaisuuden ja minua kutsuttiin vain kerran ma’amiksi (sekin vahvalla etelän aksentilla). Olin salaa vähän pöyristynyt tästä ennen kuin totuin uudelleen siihen, ettei jokaista vastaantulijaa tervehditä kohteliaasti. Kahviloiden terasseilla soitettiin jazzia ja bluesia ja me ehdimme juuri kuulla pienessä kirjakaupassa runojaan lausumaan tulleen runoilijan viimeisimmän runon. Eräässä kirjakaupassa tarjoiltiin shampanjaa ja sokkeloisten kirjahyllyjen ja kerrosten välillä oli upottavia plyyssisohvanurkkauksia, joissa oli meneillään kaksi lukupiiriä ohikulkiessamme. Annoimme rahaa katutaiteilijalle, jonka tennispallot lensivät vahingossa autotielle ja tyttäreni päätti haluavansa kävellä rattaiden sijaan. Hassua, kuinka eurooppalainen paikka voikaan löytyä pohjoiscarolinalaisten vuorten keskeltä ja taas löydän itseni hämmästelemästä myös sitä, kuinka ihan jo parin tunnin ajamisella ollaankin jo täysin erilaisissa maisemissa.

Yövyimme vuoristohotellissa, joka osoittautui myös omanlaiseksi seikkailukseen, mutta se onkin toinen tarina, siitä lisää myöhemmin. Aamulla starttasimme autot kohti Chimney Rock Parkia, jonka juurella sijaitsi sympaattinen pieni hippikylä. Lapsetkin jaksoivat tosi hienosti kavuta melko pitkän matkan polkuja ja rappusia Chimney Rockin huipulle, josta avautui ihan pökerryttävän kauniit näkymät vihreille vuorille ja niiden välissä kiemurteleviin pieniin jokiin. Pienin reissaaja alkoi kuitenkin voida pahoin, joten jouduimme jättämään vesiputoukset seuraavaan reissuun ja lähtemään aikaistetulle kotimatkalle pieniä kiemurateitä pitkin.

Tähänkin reissuun mahtui kommelluksia ja ajattelin kirjoittaa vielä myöhemmin tällä viikolla matkakommelluksista, joita tuntuu aina mahtuvan jokaiseen reissuumme. (Kunhan selätetään ensin tämä vatsapöpö, yyh).

asheville nc

Aurinkoista viikkoa ihanat! 

Seuraatko jo? Facebook / Instagram

Hei ja lisää etelän reissujuttuja mm: Charleston SC, Myrtle Beach SC, St. Augustine FL, Charlotte NC, Atlanta GA 

 

Suhteet Oma elämä Matkat