Viisi pikkutonttua ja niiden äidit kokoontuivat tänään juomaan glögiä ja pillimehua. Minun on välillä ihan hirveän hankalaa sovittaa aikatauluja niin, että ehtisin tapaamaan tarpeeksi eri kaupungissa asuvia ystäviäni. Joskus käy kuitenkin tuuri ja melkein kaikkien kalenterit klikkaa yhteen. Kuten tänään. Vaikka pulistiin melkein kolme tuntia lasten remutessa posket punaisiksi, tuntui että asiaa olisi vielä jäänyt. Kurottavana oli meinaan kuukausien jutut. 

Jossain vaiheessa ulko-ovelta kuului koputus, ja tonttu oli kiireessään jättänyt paketteja oven taakse. ”Vaikka ei ole vielä edes joulu!” kiljaisi neljävee poika ja hyppäsi jättiloikan ilmaan. Oli niin kivaa viettää tälläinen ns. oma joulu ystävien kanssa ennen varsinaista aattoa. (Ja eihän jouluja voi koskaan liikaa olla). ’

Poikani on muuten kokkaillut koko illan pukin tuomalla keittiösetillä. Hän on tarjoillut meille vuorotellen kahvia, teetä, jogurttia, pastilleja, tomaattia, pihviä ja puuroa. Näkymättömiä pastilleja kuuluu ottaa monta kertaa lisää, mutta kahvin jälkeen saa vain teetä tai maitoa. 

Minut valtasi haikeus kun suljin ystäväni ulko-oven. Nämä ovat niitä hetkiä, kun mieli kaipaa asumaan näille nurkille. Lähemmäs vanhempiamme, sukulaisiamme sekä monia ystäviämme. Tilaa ja omakotitaloa. Kuinka kivaa olisikaan tavata näitä tyyppejä arki-iltaisin tai ihan vaan piipahtaa mummuni luona! Mieleni toimii kuitenkin hassulla tavalla tämän asian suhteen, sillä tiedän että jos todella muuttaisimme tänne nyt, kaipaisin puolestaan elämäämme Tampereella. Ilmoittaisin haluavani jonnekin missä on kahviloita, monta kirjastoa, leffateattereita, paljon tutkittavaa, omituisia putiikkeja ja erilaisia kaupunginosia. Ikävöisin Tampere-kavereitani, ja se tutkintokin olisi ihan kiva. Nii-in, ristiriitaista.

Hyvää yötä murut! <3