Toki olen aivan tietoinen siitä, että lapsilla on tapana kasvaa. Se kuinka nopeasti se tapahtuu, saattaa joskus vain yllättää varsinkin kaltaiseni tunteilijan. Minä ja koira vietetään kahdestaan opiskelu-siivous-lounastreffi-viikonloppua. Täytyy kyllä myöntää että hiukan kurkkua kuristi kun keräsin lego-merta olohuoneen lattialta, eikä kukaan tullut sotkemaan heti uudestaan. Siispä turvauduin teknologiaan ja soitin pojalle (no okei, isinsä kännykkään, pojalla ei sentään vielä omaa ole;) ikäväpuhelun, ja siinä sitten ihan keskustelin pojan kanssa. Kysyin, meinaako hän mennä isin kanssa saunaan illalla, ja vastauksena kuului ”saunna! saunna!”. Kysyin onko ollut kivaa mennä isin kanssa mamilaan, ”joo”, ja tuleeko hän sitten heti sunnuntaina isin kanssa kotiin antamaan äitille suukon, ”äiti! äiti!”. 

Niin me vaan jutellaan nykyään kaikenlaista, luetaan jo suht pitkiäkin satukirjoja, toisinaan pötkötellään katselemassa muumeja, käydään kahviloissa, remutaan leikkipuistoissa, pelleillään ja nauretaan hassuille jutuille. Aamuisin selvitään hiukan nopeammin ulos ovesta, istutaan yhdessä keittiön pöydän ääressä pojan lusikoidessa puuroa itse suuhun minun sutiessa meikkiä kasvoihin. Kun lähdetään koiran kanssa lenkille, en enää taiteilekaan rappukäytävässä vaunukoppaa kannatellen hihna toisessa kädessäni, vaan edessäni suhisee pieni ulkohaalari viuh viuh vaan koiran talutushihna tiukasti toppahanskassa.

Meillä ei ole enää vauvanpötkylää, vaan pieni poika isolla persoonalla. On jo hyvin selvää, että hän on tullut äitiinsä kirjojen suhteen, isäänsä autojen, hymyilee paljon, fanittaa muumeja ja rakastaa tanssimista ja eläimiä. Hellyydenkipeä draamasielu.

<3