Voi Lana, tiedätkö minkä teet minulle?

(kuva täältä)

Seisottiin eilen ystäväni kanssa ihmismassan keskellä tanssimekoissamme Hartwall-areenalla ja yllättävää kyllä, purskahdin kesken kaiken itkuun. Ehkä minkään artistin kappaleet ja sanoitukset eivät ole koskaan mennyt niin ihoni alle kuin Lana Del Rey albumillaan Born to Die. Albumi on kulunut puhki ja rakkaaksi niinä hetkinä kuin olen halunnut olla yksin. Ja sitten myös niinä hetkinä jolloin olen tuntenut oloni kevyeksi ja tanssittanut poikaamme pitkin olohuonettamme, ja myös niinä kun olen vain halunnut käpertyä peiton alle musiikkia korvanapeissa. Tai niinä kuin olen ajanut autolla pitkiä matkoja, tai niinä. Jokaisen biisin lyriikat, sävyt ja tunnelmat ovat tulleet puolentoista vuoden aikana käyneet yhä tutummiksi ja tutummiksi, olen suorastaan uinut niissä ja kehittänyt niistä ihan oman maailmani. 

Koko kroppaani pitkin kulki kylmiä väreitä ensimmäisten minuuttien aikana. Olin niin onnellinen enkä meinanut uskoa valkoisessa pitsimekossa ja mustissa kiharoissaan Come on baby let`s ride, we can escape to the great sunshinea laulavaa olentoa todelliseksi. Oli aivan uskomatonta kuinka kaikki neiti Del Rey`n eleet ja ilmeet hänen laulaessaan olivat juuri sellaisia, miten minä hänen ajattelinkin kappaleet laulavan ja kokevan. Keikka oli ihanan riisuttu ja jopa hetkittäin intiimi, vaikka jättiareenalla klubitunnelma mahdotonta onkin. Mutta silti jollain tavalla. Olin tosi kateellinen eturiville, jota laulaja kävi useaan otteeseen moikkaamassa ja halailemassa! Me oltiin suurinpiirtein keskikohdassa kentän yleisöä, ja ihmettelin taas hiukan suomalaisen konserttiväen jäykkyyttä.

Saatiin kuulla mm. Cola, Body Electric (ehkä tämän hetken lemppari), American, Carmen, Video Games (tietysti), Summertime Sadness (rakastan), Ride (itkin), Born to Die (ja tässäkin), Blue Jeans, Blue Velvet ja Young and Beautiful. Olisin toivonut Blue Velvetin tilalla vaikka Off to the Races`ia tai This Is What Makes Us Girls`ia, jotka suosikeistani jäivät kuulematta. Ensi kerralla sitten! 😉 Päätin meinaan, että jos Lana Del Rey saapuu vielä joskus edes johonkin suht lähellä olevaan maahan, minun on pakko päästä keikalle uudelleen.

Ylläolevassa kuvassa ihan hiukkasen kestohymyilevä bloggaaja oudosta onnellisesta itkureaktiosta toivuttuaan. En ottanut kuin pari hassua kuvaa kännykällä (järkkäreitähän ei saa edes viedäkään konsertteihin), sillä halusin vain keskittyä keikkaan. Täytyy muuten aivan ehdottomasti mainita, että enpä ole varmaan ikinä nähnyt missään tapahtumassa yhtä aikaa noin paljon niin tyylikästä porukkaa kuin eilen! Moni oli panostanut asuunsa todella, ja teeman mukaisesti kukkaseppeleitä näki monien hiuksilla. Aika paljon oli farkkuliivejä -ja takkeja, maksihelmoja, lyhyitä shortseja, punattuja huulia ja toinen toistaan ihanampia rentoja kampauksia liikkeellä.

Keikkaseurakin oli vielä sitä parasta laatua. Ehdittiin päivällä katsastaa muutamat vaateliikkeet, syödä italialaisessa ja istuskeltiin yöllä hetki lasillisten äärellä viihtyisässä pubissa ennen hotellille nukkumaan menoa. Sataprosenttista luksusta koko päivä! Oli myös ihana startti viikolle syödä rauhassa hotelliaamiainen ennen halauksia ja heippoja rautatieasemalla ja junaan hyppäämistä.

http://www.youtube.com/watch?v=Py_-3di1yx0

<3

I hear the birds in the summer breeze 

I drive fast, I am alone in the night

Been tryin` hard not to get in the trouble

But I, I got a war in my mind

So I just ride, just ride

PS. Kaikki eivät taida aivan jakaa kuitenkaan omaa hurmostilaani, hyvin vastakohtaisen keikkareportaasin voit lukea täältä. En jaksa alkaa kirjoittaa nyt mitään vastinetta, mutta sanonpahan vain että minä en saanut ollenkaan yliannostusta Amerikan nostalgiaa. Minä koen Del Rey`n musiikin hyvin eri tavalla kuin kirjoittaja, sillä minusta kliseisiin asti vedetty amerikkalaisuuden ja historian nostalgisointi on enemmänkin amerikkalaisen unelman rikkomista ja parodisointia, sen alle ja nurjalle puolelle katsomista. Minusta koko homman juju onkin mennä yli. Minä puolestani nautin hillitystä esiintymisestä, hitaista liikkeistä, ja koin laulajan olevan todella läsnä. En olisi todellakaan kaivannut mitään lavashow-härpäkkeitä mukaan. Muutenkin kirjoittaja arvosteli enemmänkin laulajaa ilmiönä ja brändinä kuin eilistä konserttia, mikä oli minusta tässä kontekstissa hiukan hassua. Ja siis ai että yleisön laulu tuli taustanauhalta? Täällä on ainakin eräs äänensä käheäksi, hiukan liiankin kovaa mukana laulanut fani, ja kyllä muistakin vierellä olijoista ääntä lähti. 😀 Mutta niinhän se on että ne parhaat jakavat mielipiteet, ja onhan se vaan rikasta että ihmiset kokevat musiikin niin eri tavoin.