Väläytin tammikuussa melko salaperäisesti blogini hiljaisuuden syytä: kerroin, että minulla on täällä meneillään jokin projekti, että täällä on tapahtumassa jotain sellaista, mitä olisi pitänyt tapahtua jo kauan sitten (ja ettei kuitenkaan, sillä vasta nyt aika on juuri sopiva).

Se mystinen ”jokin” vie ajatukseni jatkuvasti. On välillä vaikeaa olla läsnä, sillä kannan sitä alati mukanani. Ja silloinkin kun en haluaisi, se puskee joka hetkeen mukaan.

Se jokin ei anna minulle rauhaa varsinkaan kuunnellessani musiikkia, katsellessani ihmisiä, elokuvia tai sateen raskaaksi kastelemia syreenejä. Se tunkee mukaan jatkuvalla läsnäolollaan ja vie tilaa sieltäkin, mistä en haluaisi. Mutta täällä se nyt vain on, enkä muutakaan voi. 

Ja koska minä olen kerrassaan surkea pitämään salaisuuksia, ja vaikka tällaisissa asioissa pitäisikin pitää matalaa profiilia (haaveilussa, ehkä, pitäisikö?), niin minun on pakko paljastaa, mikä ajatukseni vie. 

Kirjoitan kirjaa.

Apua. Jo sen sanominen tuntuu epätodelliselta ja prosessi itsessään on pelottavampaa kuin mikään, mihin koskaan olen ryhtynyt. Sillä on todella hurjaa laittaa itsensä joka solua myöten likoon johonkin, josta on haaveillut neljävuotiaasta lähtien. On suorastaan kammottavaa kirjoittaa kirjallisuudenopiskelijan kriittisin linssein, olla hyvin tietoinen alan päättömän suuresta kilpailusta ja silti vaan ladata peliin kaikki ja sanoa se ääneen. Silläkin uhalla, että kuulostaisin jonkun korvissa naivilta ja utopistiselta, minun on tehtävä niin. Toki pieninä hetkinä tahtoisin repiä koko tekstin, mutta useimmiten näen siinä paljon hyvää ja pidän siitä. Suurimman osan ajasta olen lapsellisen  innoissani tuosta tarinasta. Tahtoisin puhua siitä lakkaamatta ja samaan aikaan minua ujostuttaa. Joskus olen kertonut projektistani vahingossa ja katunut sanojani (kuten eräällä oppitunnilla esitellessäni itseni ventovieraille, huusin ihan että whaaat girl pääni sisällä ja halusin näkymättömyysviitan), mutta yleensä olen ajautunut mielenkiintoisiin keskusteluihin.

Kolme vuotta sitten kesällä näihin samoihin aikoihin aloin hahmotella mielessäni tarinaa. Kirjoitin sitä kokonaiset seitsemän sivua ja sitten alkoi raskauspahoinvointi, joka oli kirjoitushalua tai mitään muutakaan voimakkaampi. Aina silloin tällöin kuitenkin palasin mielessäni tarinaan ja tiesin, mitä siinä pitäisi tapahtua. Päähenkilö alkoi elää kanssani rinnakkaiselämää, se ilmoitti itsestään tuon tuosta ja kulki itsepäisesti mukana, vaikka en avannut tiedostoa kuin ehkä kaksi kertaa vuodessa.

Kun viime joulukuun iltapäivän kylmässä hämärässä astuin sisään rivitalomme eteiseen minä tiesin, että nyt tarinan piti tulla ulos kokonaan. Päätin, että kanavoisin ahdistukseen käyttämäni energian kirjoittamiseen ja istuisin tietokoneen ääressä vaikka sitten kaikki yöt. Karkasin muistilehtiöni luo heti, kun oikeassa elämässä sain siihen mahdollisuuden ja kirjoitin lähes maanisesti yhdeksänkymmentä sivua yhdessä kuukaudessa. Kevät, opiskelut ja uusi arki siirsivät energiani itseensä ja kirjoittaminen maltillistui, loppui lähes kokonaan, mutta tarina ja henkilöhahmot jäivät kulkemaan koko ajan rinnalleni ja elivät ihan omaa elämäänsä. Kun kevään illat pidentyivät ja yöt muuttuivat valoisiksi, en taaskaan voinut muuta, kuin alkaa kirjoittaa. 

Haluan enemmän kuin mitään saada tämän tekstin jonain päivänä valmiiksi ja olen sitä mieltä, että sen ääneen sanominen tekee hyvää, on lähes pakollista. Sillä jestas miten usko koko hommaan ja itseeni meinaa loppua välillä, mutta silti minä haluan sanoa sen (ja ehkä juuri siksi). Ja ehkä joku muukin uskaltaa, jos minäkin.

Noin, nyt tiedätte salaisuuteni. Lupaan kertoa joskus, miten sen kanssa sujuu.