Huonoja feministejä?

Tunnen joka kerta itseni ylpeäksi kertoessani, että olen feministi. Juttelen feminismistä mielelläni ihmisten kanssa, sellaistenkin, jotka eivät koe olevansa feministejä (mutta jotka usein juteltuamme toteavat, että taitavathan hekin olla feministejä). Kasvatamme kahta lasta, jotka tulevat pienestä asti oppimaan olevansa yhtä arvokkaita, että heidän mielipiteensä ovat yhtä tärkeitä ja että he voivat tehdä elämässään mitä vain – biologisesta sukupuolesta riippumatta. Meillä käydään jo nyt viisivuotiaan kanssa feministisiä keskusteluja ikätason mukaisesti. Olen esimerkiksi kertonut, että on olemassa maita, joissa tytöt eivät pääse kouluun ja yhdessä ihmetelty, miten hupsu ja surullinen ajatus se on. Ollaan yhdessä todettu, että tasa-arvo ei toteudu ennen, kuin kaikkia sukupuolia kohdellaan samalla lailla koko maailmassa, piste. 

Tätä feminismi minulle arkipäiväisessä elämässäni käytännössä tarkoittaa: arjen tasa-arvoa valinnoissa ja keskusteluissa, älähtämistä silloin kun on syytä älähtää (vaikkapa lehtimyyjän kaupitellessa lasten lehtiä automaattisesti sukupuolen eikä kiinnostuksenkohteiden mukaan, sillä mielestäni tasa-arvo ei pääse toteutumaan ennen kuin se muutetaan sieltä missä sukupolvien juuret ovat: lastenkulttuurissa) ja ennen kaikkea yritystä ymmärtää ja selittää. Varsinkin silloin, kun asiasta tasa-arvoajatusten selittäminen tuntuisi pään hakkaamiselta seinään, on syytä vetää henkeä ja keskustella. Tiedättehän: ”Ei, feminismi ei tarkoita vihaa miehiä kohtaan” tai ”Ei, feminismi ei tarkoita sitä, ettei saisi olla tyttö tai poika tai vaikka kotiäiti”, tai ”Kyllä, sukupuolia on olemassa enemmän kuin kaksi”. On äärimmäisen tärkeää jatkaa: ”Anna kun selitän”. Sillä jos näissä tilanteissa linnoittautuu ylimieliseen ”miten tuo voi olla noin tietämätön/ onpa juntti oletus” -kuplaansa, hiljenee tai vastaa ivallisesti, jää vastapuoli yksin olettamustensa kanssa eivätkä ihmiset ja aatteet pääse koskaan kohtaamaan.

Feminismi merkitsee minulle universaalia tasa-arvoa sukupuoleen, uskontoon tai rotuun katsomatta, ja mielestäni se on maailman kaunein ajatus.

Maaliskuussa osallistuin upeille Wow-festivaaleille, joiden iltaohjelmassa oli hulvaton ”olen huono feministi” -tunnustusosuus. (Olen ollut aikeissa kirjoittaa festareista sata kertaa, mutta sitten tuli kevät joka otti vallan. ) Festivaaliesiintyjät- ja vieraat pääsivät tunnustamaan, miksi ovat ”huonoja feministejä”. Dramaattiset tunnustukset sisälsivät mm. paljastuksia siitä, että heistä oli välillä kivaa laittaa miehelleen ruokaa (kääk), siivota tai että joku tykkäsi tanssia ja kuunnella tietynlaista musiikkia (vai olikohan tämä oma päänsisäinen reggaeton-synninpäästöni, hah). Tunnustukset olivat mielestäni humoristisen lisäksi voimannuttavia, sillä ne purkivat feminismiin usein liitettyjä stereotypioita ja käänsivät pikkujutuista huomion feminismin ydinaatteeseen. 

Kuitenkin minun on pakko sanoa, että minua on alkanut todella ärsyttää julkisen somekeskustelun muuttuminen niin hemmetin vaikeaksi, että siinä kääntyy joku muiden keskustelijoiden silmätikuksi joko ”kysymällä tyhmiä”, olemalla väärää sukuopuolta tai käyttämällä väärää terminologiaa. Sillä faktahan on, että kaikki feminismistä kiinnostuneet/ siitä keskustelevat eivät ole korkeakoulutettuja, aatteeseen perehtyneitä tai naisoletettuja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnan ongelmista ja sortavista rakenteista on syytä puhua. Silti haluan kysyä, että ketä palvelee ajatus siitä, että tämä keskustelu käydään vain tietyn ryhmän sisällä ja toisten annetaan tuntea olevansa näitä huonoja feministejä? Tiedän, että tällaista keskusteluilmapiiriä pitää yllä vain melko marginaalinen ryhmä ja toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että valitan tästä, sillä nämä ihmiset ovat varmasti lopen ahdistuneita ja kyllästyneitä keskusteluissa esiin nouseviin epäkohtiin. Kuitenkin olen sitä mieltä, että liian elitistiseksi muuttuva keskusteluilmapiiri vain valitettavasti jarruttaa tasa-arvon etenemistä. 

Lopuksi palaan vielä lastenkulttuuriin, josta jo sivumennen mainitsinkin. Olen niin kyllästynyt lastenvaateosastojen pölyttyneisiin sukupuoliasetelmiin: tyttöjen princess– ja cutie pie-teksteihin ja poikien warrior– ja superhero- jaotteluihin. Olimme eräänä päivänä lippalakkiostoksilla ja ilahduin raikkaista lippiksistä, joissa ei näkynyt noita tylsiä lokeroita. Kaikkein hauskinta oli kuitenkin se, että tyttöni valikoi lakin, missä luki pinkillä glitterillä future hero. Poikani oli siskon lippiksestä aivan innoissaan ja vielä illalla totesi, että yksi päivän parhaista jutuista oli se, kun sisko sai niin hienon hatun. Itse ainakin aion opettaa lapsilleni heidän sukupuolestaan riippumatta, että he ovat yhtä hyviä feministejä. Toivon, että he tulevat elämään yhteiskunnassa, joka saa heidät tuntemaan samoin. Peace and love, vanha hippisieluni huutaa.

2017-05-23_08.28.34_1.jpg

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Juha Itkosen Amerikka

2017-05-18_06.15.55_2_0.jpg

 

Kalamazoossa ei ole mitään erityistä, eihän juuri missään ole. Maailmassa on muutamia maagisia paikkoja, jonne kaikki haluavat matkustaa. Jonkin verran enemmän on kohtuullisen miellyttäviä, jonne joku matkustaa huvikseen joskus. Ehdottomasti kaikkein eniten on kuitenkin paikkoja, jonne kukaan ei koskaan matkusta ilman välttämätöntä asiaa. Michigan helmikuun alussa, mitäänsanomaton maisema, hiljainen harmaa taivas, jokin Kalamazoo – miksi kukaan tänne tulisi? Täällä minä kuitenkin olen, katson ikkunasta karua bussiasemaa ja ulkona lumisateessa hytiseviä opiskelijoita.

Eräänä valheellisen keväisenä iltapäivänä myöhästyin (kenties tahallani) bussista vain ehtiäkseni kirjakauppaan. Reitti oli selvä: suoraan uutuushyllylle, kassalle ja bussiin lukemaan. Paloin halusta tietää, minkälainen on Juha Itkosen Minun Amerikkani ja olisiko se kovin erilainen minun oman Amerikkani kanssa.

Teos koostuu matkapäiväkirjamaisista kirjoituksista pääosin vuodelta 2016 ja muisteluista aiemmilta reissuilta. Asetelma oli minulle henkilökohtaisesti jännittävä, sillä olihan vuosi 2016 minun Amerikanvuoteni, joka meni ja muutti paljon peruuttamattomasti. Itkonen seurasi samaa presidentinvaalinäytelmää, jota minä epäuskoisena seurasin etelän pikkukaupungistani käsin. Oli kutkuttavaa lukea tuttua, hirvittävää ja monisäikeistä juonenkaarta useista eri näkökulmista, suorastaan paalupaikoilta kuten Donald Trumpin vaalitilaisuuksista. Siinä missä minä viihdyin omassa Trumpin vastaisessa kuplassani ja kauhistelin samanmielisessä seurassa, että ”ei se vaan voi voittaa”, oli Itkonen halunnut kuulla myös heidän äänensä, jotka Trumpia kannattivat. Siitäkin huolimatta, että asuin oikeastaan hyvinkin Trump-mielisellä alueella, minä tunsin vaalikampanjan aikaan vain kaksi avoimesti Trumpia kannattavaa henkilöä (juuri niistä stereotyyppisista vastakkaisista Trumpia äänestävistä sosiaaliluokista). Myönnän, että en kokenut meillä olevan mitään yhteistä tai ollut edes kiinnostunut etsimään sitä. Voi miten mielenkiintoista olikaan matkata näin jälkikäteen Itkosen seurassa takaisin tuohon aikaan, mutta Bernie/Hillary-illallispöytien sijaan asemessujen parkkipaikalle kuulemaan, miksi Trumpia äänestettiin. 

Suurin syy miksi odotin niin malttamattomana tarttumista Minun Amerikkaani oli ikävä. Olen hyvin eskapistinen lukija ja kaipasin niin kovasti takaisin sekä ajassa että maantieteellisesti ja toivoin pääseväni sinne teoksen kautta hetkeksi. Ja kyllähän minä pääsinkin, mutta hyvin erilaiseen Amerikkaan, vaikka samalla niin tuttuun. Minun Amerikkani on Etelä-Carolina: puheen pitkiä vokaaleja, ma’am ja sir, tulikärpäsiä kuumissa illoissa, kaupunkien suihkulähteissä uimapuvuissaan juoksevia lapsia. Crackel Barrelin keinutuolit ja mustikkatoast, kotiäidin Target-kierroksia Starbucksin lattemuki kädessä, reissut rämeiden ja ränsistyneiden kaupunkien läpi ajan pysäyttämään pastellisävyiseen Charlestoniin. Itkosen Amerikka on jännittävämpi: yksin ja toimittajaystävien kanssa tehtyjä pitkiä automatkoja ristiin rastiin, seikkailuja Greyhound-bussilla (respect), epämukavuusalueelle ja seikkailuihin hakeutumisia, hakemalla aseteltuja kohtaamisia ihmisten kanssa, joita ei muuten koskaan tapaisi. Itkonen asui reissuillaan tienvarsihotelleissa ja kirjailijaresidenssissä (!!), kirjoitti Detroitin sivukujilta ja Texasin kuumuudesta. Amerikan suuruus näyttäytyi lukukokemuksessani: Itkonen ehti nähdä vuodessa monen monta Amerikkaa siinä missä minä näin vain yhden tai ehkä muutaman.

Vaikka olin kiinnostunut kirjan poliittisesta juonenkaaresta, enkä millään kyllästy puimaan Yhdysvaltojen menneitä presidentinvaaleja, nautin kuitenkin lukiessani eniten Itkosen tavasta kuvata paikkoja ja ihmisiä. Itkonen keksii jatkuvasti tarinoita tapaamistaan henkilöistä, oli hän sitten kadulla, baarissa tai hotellin aamiaispöydässä. Paikotellen lukiessani mietin, että miten hän uskaltaa paljastaa, kuinka julkeita olettamuksia hän ihmisistä tekeekään vain asuinpaikan, lennossa kuulemansa lauseen tai ulkonäön myötä. ”Onko naisella miestä? Lapsiakin? Miksei olisi, hän on aikuinen nainen. Todennäköisesti varhain avioitunut ja nyt ehkä yksinhuoltaja.” (Myönnän tekeväni itsekin toisinaan samaa, kukapa ei.) Mutta kaipa kirjailijalle tämän ajatusleikin paljastaminen on hyväksyttävää. Itsestäänselvää, jopa elinehto. 

Aiempiin Itkosen teoksiin verraten Minun Amerikkani kirjoitustyylissä minua yllätti eräs seikka, nimittäin huumori. Harvoin lukemani kirjallisuus saa minut nauramaan, siis aidosti käkättämään ääneen niin, että minun on pakko lukea ääneen hulvattomimpia paloja miehelleni. Paskat pyramidit, Trump ajattelisi niitä katsellessaan. Pettymys. Rakennan Central Parkiin suuremmat, sitten minut muistetaan ikuisesti. Niinhän minä teenkin, pystytän seuraavaksi kultaiset Trump-pyramidit. En olisi bussiin kirja kainalossa kavutessani arvannut, että juuri tämän kirjan kanssa niin kävi monesti. Itkosen itseironiset nuoruuden matkamuistelot ja lakoniset (kuin pokalla naamalla) todetut huomiot yllättivät minut muutamassa kohdassa kokonaan. Ja jos jokin tähän kevääseen on ollut tervetullutta, niin nauru. Muuten teos on tyyliltään hyvin Itkosmainen: pohdiskeluun vaipuva, mutta kirkkaasti elämää havainnoiva.

Suosittelen lukemaan, mikäli Yhdysvaltojen taannoiset presidentinvaalit kiinnostavat. Poliittisella pohdinnalla on kirjassa hyvin iso rooli, paikotellen jopa mielestäni vähän liiankin suuri. Silti juuri minulle teoksen parasta antia olivat huomiot amerikkalaisesta kulttuurista, kuten nopeasti turruttava autokaistojen ja loputtomien cocacola-refillien helppous, johon tottuu kuin huomaamattaan, tai sosiaalisen kanssakäymisen kirjoittamattomien sääntöjen analysointi. Tai kaiken ylipäätään. Ja vaikka ei politiikka kiinnostaisikaan, vaan jos kaipaat vain nojatuolimatkaa Yhdysvaltoihin journalistikirjailijan matkassa, niin lue siinäkin tapauksessa. 

 

Kulttuuri Kirjat