Lentoaskeleita

23.3.2016 elina u.

Minun poikani

Neljä vuotta sitten opettelin ensimmäistä päivää äitinä oloa. Opiskelijatytön elämäni muuttui joka solua myöten ja sen muutti maailman kaunein vastasyntynyt kurttuisine varpaineen ja ahnaine linnunsuineen. Pieni poika, jota vain tuijotin enkä edes malttanut nukkua vaikka olinkin aivan poikki synnytyksestä. Mietin kovasti, mistä tuo peittokapalossaan nuhiseva nyytti mahtaisi isompana pitää. Oli ihan epätodellista ajatella, että saisin sen vielä joskus reppuselkään ja lukisin sille kirjoja, kunhan nyt oppisin ensin putsaamaan sen hassun ja vähän ällöttävän navantyngänkin ensin. Pukemaan oikein kietaisubodyt, tukemaan hentoa niskaa ja kutsumaan itseäni hänen äidikseen. Aattele me ollaan tämän vanhemmat. Nyt ei vaan saada mokata mitään, apua.

Ja eilen tuo sitten puhalsi yhdellä henkäyksellä neloskynttilän tipukakustaan, jota syötiin pahvisilta Ryhmä Hau-lautasilta. Synttärisankari halusi, että jokainen laulaisi hänelle erikseen oman onnittelulaulunsa ja yllätti minut laulamalla sen itselleen englanniksi. Synttärisankarilla oli pahvinen tötteröhattu ja hassusti leikattu otsatukka, naamallaan leveääkin leveämpi hymy. Hän halusi syödä kakkua kynttilänvalossa ja sammuttaa valot, ”että olisi tunnelmallista”. Radiopuhelimilla viestiteltiin salaisuuksia serkun kanssa, molemmilla asiaankuuluvat Ryhmä Hau-reput selässä. Vainu ja Rolle matkalla pelastamaan Katpeeni Tulboa. Isot pojat, minä havahduin ajattelemaan ties monennenko kerran ja taas yhtä ihmeissäni. Oven vieressä on ihan ihmeen isoja kenkiä ja vaatehuoneessa taas pussillinen housuja lyhyiksi käyneine puntteineen.

Keltään en ole oppinut niin paljon kuin esikoiseltani, enkä yhtään valehtele sanoessani näin. Enkä puhu nyt vain niistä yllättävistä tilanteista, milloin löydän itseni esitelmöimästä jätevesilaitoksista tai muurahaisten työnjaosta (ja joihin hän vaatii niin tiukkoja faktoja että joudun välillä googlaamaan), vaan itsestäni ja siitä, millaisesta kulmasta tätä maailmaa katselen. Empaattisemmasta, vähemmän mustavalkoisesta, ehkä varovaisemmasta ja rennommastakin. Ilman häntä vain kävelisin niiden muurahaistenkin ohi. Neljässä vuodessa on myös esimerkiksi uutisten seuraaminen saanut ihan uuden tuskan asteen, jonka olemassaoloa en osannut ajatella.

Jatkuvasti opin lisää siitä, millainen poikani on, tuo pitkänhuiskea tarinankertojani. Yhä enemmän hänen maailmassaan on kaikkea, mitä minä en tiedäkään. Radiopuhelimiin puoliksi kuiskaten kikatettuja salaisuuksia ja joskus myös kiukuttelun takaa paljastuvia syitä, joita minä en heti keksikään ehdottaa (Amerikassa on esimerkiksi ihan pahoja pillimehuja, eli ikävää). Sanoja ja sanontoja, joita minä en olekaan opettanut ja juttuja, joihin minä en kuulukaan. Yllättäviä lempilauluja (Musen Dead Inside) ja uusia suosikkiruokia (sushi). Mitä mahtavatkaan miettiä nuo tarkkaavaiset pojansilmät auton takapenkiltä maisemaa seuratessaan. Olen niin hurjan ylpeä hänestä.

Perhe Lasten tyyli Vanhemmuus

21.3.2016 elina u.

Anteeksi, mutta saisinko jäädä vielä hetkeksi?

Koska olemme saaneet kylään anoppini siskonsa kera, päätimme niin sanotusti käyttää tilanteen hyväksemme. Eli lapsiperhekielellä lähteä tekemään jotain ihan vain aikuisten kesken. Ajattele, voidaan tehdä ihan mitä vaan halutaa ja vielä kahdestaan! Mitä se voisi olla? Mentäisiinkö teatteriin tai drinkeille jonnekin pilvenpiirtäjään? Mikä olisi sitä suurinta luksusta, jota arkeemme ei yleensä mahdu? Päädyimme ottamaan kivan hotellin Charlotesta ja menemään syömään ”johonkin ravintolaan”, minne emme välttämättä olisi lasten kanssa lähteneet. Ajatusleikeissämme suunnittelimme ties mitä huvipuisto/museo/shoppailu/musikaalijuttuja, mutta niistä huolimatta eniten houkutti hautautua muhkeaan hotellisänkyyn ja ihan rauhassa syödä herkkuja ja katsella Shamelesia yömyöhään. Tiedän, tosi villiä, mutta sen kokoinen kolo on ollut jo pitkään vuorotellen hyssyttelemään johtaneissa kotileffailloissa. Nauttia vaan hiljaisuudesta ja siitä parhaasta kainalosta posken alla. Niin ja ihan ökyluksuksesta: kokonaisista katkeamattomista yöunista. Viime kerrasta onkin vaan vaatimattomasti vuosi aikaa.

Tuntui ihan jonkun muun elämältä kävellä Charloten iltakatuja kahdestaan käsi kädessä, ilman rattaita tai reppuselkämatkustajia. Ilta oli kylmä ja löysimme säkällä ihan mahtavan aasialaistyyppisen ravintolan, jossa kokki kokkasi hurjana pöytämme edessä heitellen milloin tulisoihtuja ja milloin mitäkin veitsiä. Showmaisella kokkaustyylillä syntyi vieläpä tolkuttoman hyvää ruokaa. Iltaan mahtui myös yksi kadonnut mutta onneksi löytynyt pankkikortti ja vahingossa tilaamani ekstraolut. Huulipunaa ja hajuvettä. Tulen varmasti pitkään muistamaan valkoisina yötä vasten hohtaneet puiden kukat, kuin lunta, ja sen ystävällisen kodittoman nuorenparin, joka neuvoi meidät kadunpätkissä seonneet lähimpään seven eleveniin.

Yhden aikaan en malttanut nukahtaa. Ensioletuksistani huolimatta unettomuuteni syynä ei suinkaan ollut raastava ikävä lapsiani kohtaan (joka iski vasta aamupalapöydässä kun viereiseen pöytään istahti perhe, jossa oli täsmälleen lastemme ikäiset poika ja tyttö. Söivät vieläpä niin nätisti vanhempien siinä vaan keskenään keskustellessa, että huijasimme itseämme kuinka meilläkin menisi aina vaan niin ;), vaan suoranainen hurmosolotila. ”Siis tajuutko. Mun ei tarvitse ensi yönä herätä kenenkään vuoksi. Mun ei tarvitse imettää, nousta kesken hyvän unen heijaamaan ketään eikä kenenkään pissahätä pakota mua ylös sängystä. Oikeesti mieti nyt! Ihan hullua! Voin nukkua niin monta tuntia kuin haluan ja aamullakin vaan. Siis voin nukkua yli kolme tuntia kerrallaan. Mieti!” Makasin jonkin aikaa valveilla ihan pelkästään siitä ilosta, että saisin kuunnella ihan rauhassa ilmastoinnin kohinaa ihanan luksuksentuntuisessa hotellihuoneessa. Suorastaan timanttista.

Disclaimer: Oikeasti se ikävä iski kyllä aamupäivällä jo aika lujaa ja kun huristelimme kiireen vilkkaa kotiin suukottamaan lapsia puhki, saatiinkin kuulla tyllerön napanneen itselleen kuumeen. Minä jo kerkesin sitten kauhistella, että johtui varman äidistä erossa olosta, mutta mieheni pudotti minut maan pinnalle muistuttamalla, että hän oli itse juuri ollut flunssassa. No niin tai näin, niin arkeen paluu on ollut melko sydäntäsärkevää pientä nuhanenää kanniskellessa. Silti kaikki oli mennyt hyvin ja voisin hankkia vaikka ”kiitos anoppi ja sen sisko 19.3.2016-20.3 2016” t-paidan, sillä niin hyvää tuo pieni irtiotto teki.

Lentoaskeleita Facebook / Instagram

Suhteet Oma elämä Rakkaus