Miten mahtavaa olikaan huomata, miten vastasitte viime kirjoitukseeni ymmärryksellä, kun kerroin, että tämä blogi siirtyy päivittymään enemmän harvakseltaan, fiilispohjalta ilman paineita. Kiitos siitä, se todella vahvisti ajatuksiani siitä, että haluan pitää tämän blogin mukana menossa. <3 (Sitä paitsi minulle tuli ikävä teitä lukijoita, olkaa kilttejä ja kertokaa kommenttiboksiin jotain sellaista, mitä teille kuuluu?)

Tänne kuuluu kaikenlaista. Ensinnäkin: älkää koskaan, toistan siis: älkää koskaan leipoko Kinuskikissa-blogin suklaahippukeksejä. Ikinä, ymmärrättekö? Ellette halua syödä pellillistä keksejä alle viikossa. Ja jos teillä on lapsia, lupaan heidän menettävän kaiken kontrollin jo pelkän taikinan suhteen. Äsken murusteltiin poikani kanssa viimeiset keksit pikkusiskon nukkuessa. ”Katsos täällä on niitä vielä kaksi” minä sanoin. Onneksi neljävuotiaan matikka ei vielä riittänyt huomaamaan hämmästyttävää noin kahdenkymmenen keksin mittaista katoa, vaan iloitsi siitä yhdestä keksistä, jonka hänelle juhlallisesti annoin. En tiedä kummasta omatuntoni soimaa minua enemmän: lasten keksien syömisestä vai siitä, että tein sen tammikuussa.

Aika paljon kuuluu myös kiirettä, niin tympeä sointi kun tuossa lauseessa onkin. Sen kanssa nyt sitten vain mennään, eikä siinä sen ihmeempiä. Arki on uudenlaista ja kotiäitipäiviin verraten hyvin erilaista, kaikki on niin kovin aikataulutettua. Onneksi tiistaisin voidaan vetää aamulla villasukat jalkaan ja lojua yhdessä kasassa sohvalla katsomassa piirettyjä, olla tekemättä mitään tehokasta koko päivänä. Jos ei lasketa pulkkamäkeä ja metsäretkiä. Tai parinpäivän ruokasatsin kokkaamista, keittoa tai laatikkoa, jotain nopeasti kello viideltä lämmitettävää. Jokaisen hoitopäivänä olen kiitollinen lasten päiväkodista, sillä se on ihan mieletön ja lapset rakastavat sitä. Joten yhtään en valita kiireestä tai muusta, kun tärkeimmät asiat ovat kunnossa. Olen myös todella nauttinut opintojeni pariin palaamisesta. Olenkohan kahdessa vuodessa aikuistunut (hah) vai mitä mahtaa olla tapahtunut, sillä suhtaudun opiskeluun aivan uudenlaisella draivilla ja palolla kuin ennen? Ehkä tähän vaikuttaa myös ne uudenlaiset sivuainesuunnitelmat. 

Arjen keskellä on ollut aikaa myös unelmoida. Ainakin bussissa ja kaupungin läpi kävellessä, silloin kun on ehtinyt juoda kahvinsa rauhassa tai syödä lounasta ystävän kanssa. Jossain mieleni sopukoissa jo pitkään olleet suunnitelmat ovat sieltä nyt lähteneet elämään ihan omia polkujaan ja täällä iltaisin naputtelen tietokoneellani jotain, mitä olisi pitänyt jo kauan sitten. Tai ehkä ei sittenkään, sillä sen aika on nyt. Se on jo lähtenyt elämään ihan omanlaistaan, minusta riippumatonta elämäänsä ja leviää näppäimistölle, uniini. 

-Elina

PS. Kuuluuko hyvää, huonoa, kiireistä, hullua, mitä? Kertokaa! <3