Miltä tuntuu palata Suomeen?

img_20161206_120423.jpg

No miltäs nyt tuntuu tulla takaisin? Tätä kysymystä kuulen tällä hetkellä aika usein. Vastaan aina, että vähän haikeeta tietty, mutta myös tosi ihanaa. Nyt myönnän, ettei tuo lause riitä kuvaamaan fiiliksiäni ollenkaan. 

Mikä muuttui? Kaikki. Etelä-Carolinaan lähti reilu vuosi sitten perhe, joka tuli sieltä aika erilaisina takaisin. Silmälle eroa ei ole niin paljoa. Mitä nyt perheen vanhemmat ovat napanneet muutaman amerikankilon ja molempien tukka on kasvanut, iho vähän ruskettunut ja varmaan pukeutumistyyli saattanut johonkin suuntaan muuttua. Lapset kasvaa hujahtivat kaksi vaatekokoa molemmat ja tulivat takaisin pellavatukkaisina ja englantia lauseisiinsa heittelevinä. Toinen muuttui vauvasta rämäpäiseksi pikkutytöksi, varsinaiseksi Peppi Pitkätossuksi ja toinen käyttää neljävuotiaana kahdeksanvuotiaiden kenkiä. Sepä siitä hämmentävää tekeekin. Silmälle nuo muutokset ovat pieniä ja kai me kuitenkin aika samalta vaikutamme kuin ennenkin. Tavallaan olemmekin ja sitten emme kuitenkaan. Antakaa kun yritän selittää. 

Mitä enemmän reissasimme, mitä enemmän juurruimme tuohon yllättävän kodikkaaseen pikkukaupunkiin, mitä enemmän omaksuimme etelän tapoja, mitä enemmän tapasimme ihmisiä ja mitä odottamattomammista illanistujaisista itsemme löysimme, sitä enemmän alkoi jossain kyteä sellainen seikkailutahto. Sellainen, joka alkoi kyseenalaistaa monia asioita elämässämme täällä Suomessa ja näytti ne uudessa valossa. Tajusimme esimerkiksi perheen kanssa yhdessä vietetyn ajan arvon korvaamattomuuden aivan uudella tavalla. Itsestäänselvyydet ja urasuunnitelmat ottivat uutta suuntaa. Tuo vuosi ravisteli meitä kuin hiekkamyrsky ja puhalluksen jäljiltä olikin tulevaisuudensuunnitelmiin ilmestynyt uusia varovaisia mutta päättäväisiä toiveita. Jostain hiipi uskallus sellaisiin juttuihin, jotka olivat jo vuosia uinuneet haaveissa. Minä päätin vaihtaa sivuaineekseni viestinnän kasvatustieteiden tilalle. Sitähän minä olen halunnut aina ja tuolla kaukana kaikesta uusissa ympyröissä tajusin, että jos en nyt seuraa unelmiani niin sitten ne eivät koskaan toteudukaan (Tällaista lausetta on mahdotonta kirjoittaa kuulostamatta kliseiseltä, mutta en voi tuota muotoilla mitenkään muutenkaan. Sillä ei kukaan tule unelmaa puolestani toteuttamaan. Miksi ihmeessä minä en pystyisi siihen?).

Elimme Amerikassa juuri perheemme näköistä elämää, sillä uudessa ympäristössä arki muovautui juuri meidännäköiseksi ja uudeksi. Olimme tavallaan vapaita normeista ja odotuksista, sillä olimme tuolla muukalaisia ja ekspateilta kai sallitaankin eriskummallisempia ratkaisuja. Sitäpaitsi ympärillämme oli niin monenlaista tavallista, että ei niistä yhtä oikeaa olisikaan erottanut (ellei olisi sattunut olemaan syntyperäinen etelän kasvatti ;). 

Vuoden aikana huomasimme, kuinka olimme erehtyneet ennen luulemaan, että kaikkeen olisi olemassa yksi oikea tapa. Mutta niitä tapoja onkin ihan hurjasti, yhtä paljon kuin ihmisiä. Huomasin ainakin itse kokeneeni stressiä ihan tiedostamattomasti siitä, että olen tehnyt asioita elämässäni vähän ”väärässä järjestyksessä” ja tuntenut olevani tuntemattomillekin selitysvelvollinen. Huomaan jättäneeni vahingossa kaikenlaiset muotit jonnekin ja täytyy sanoa, etten ikävöi niitä.

Oman navan ulkopuolelle ajateltuna taisi muuttua tapani kohdata ihmisiä. Huomasin luopuvani vuoden aikana monista mielessäni elävistä stereotypioista. Esimerkiksi etenkin niistä ”amerikkalaiset sitä ja tätä”-jutuista, sillä tajusin kuinka tuo termi olisi yhtä yleisesti kuvaava kuin ”eurooppalaiset”. (Mihin muuten törmäsin useasti: tiesittekö esim. että eurooppalaiset juovat viiniä raskausaikana ja että täällä tupakointi on kaikkalla hyväksyttävää? Yhtä hyvin voi sanoa vaikka, että amerikkalaiset juovat koko ajan cocacolaa). 

Meidät otettiin vastaan sellaisella ystävällisyydellä ja lämmöllä, että toivon todella voivani vielä joskus siirtää eteenpäin sitä lämpöä jollekin, joka on tullut uuteen maahan ja on vielä aivan pihalla kaikesta. Toivon, että osan katsoa samalla tavalla muukalaisuuden ohi, kuin meihin katsottiin. Vuoden aikana opin myös olemaan tarvittaessa tiukka kaikenlaisten tilanteiden myötä ja sanomaan tarvittaessa napakasti että tämä ei sovi. Jos joskus jään sanattomaksi ihan absurdissa tilanteessa, mietin mitä seinänaapurini Cristina sanoisi. Silloin valtameren yli lentää pilke silmäkulmassa lauottua särmää minuunkin. 

Eli miltä tuntuu tulla takaisin? Takaisin sopeutuminen on ollut rehellisesti sanoen väsyttävää puuhaa. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta minut yllätti pienoinen kulttuurishokki takaisin tänne tullessa, vaikka olen asunut täällä lähes koko elämäni. Alkuun ärsytti ja ahdisti, kun kaduilla ei samaan tapaan hymyilty ja moikkailtu, pimeys tuntui nielevän viimeisetkin voimanrippeet ja kylmyys iski luihin asti. Pimeys tuntuu painavalta ja palelin taukoamatta ensimmäisen viikon villasukista ja vilteistä huolimatta (näin jälkeen päin ajateltuna haluaisin huomauttaa itselleni, että olisi varmaan kannattanut mitata kuume). Kaipaan paljon Etelä-Carolinaa, tuttuja paikkoja ja täkäläisiä ystäviämme. Samaan aikaan voisin vaikka itkeä tirauttaa siitä ilosta, kuinka ihanaa on olla lähellä perhettä ja ystäviä. Jutella ilman whatsuppia ja skype-ruutuja. Lähteä ekstempore-lounaalle ja olla samalla aikavyöhykkeellä, lenkkeilyttää koiria naapurin kanssa, pitää ihan oikeasti sylissä vastasyntynyttä vauvaa ja katsoa sitä onnea, kun pienet serkukset leikkivät keskenään. Sitä paitsi harva asia on yhtä kaunis kuin joulukuun iltapäivien viimeisten tuntien matala auringonvalo. 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Suhteet Oma elämä

Amerikkalainen jouluperinne: Elf on the Shelf

elf on the shelf

Oletteko kuulleet Elf on the Shelf -tontusta? Kyseessä on satukirjan kanssa myytävä tonttu-ukko, joka valvoo päivisin lasten puuhia ja öisin lentää korvatunturille raportoimaan joulupukille näkemästään. Aamuisin yön reissuiltaan palanut tonttu löytyy aina uudesta paikasta ja lapset saavat etsiä mistä tonttu tällä kertaa löytyy. 

Kyseessä on amerikkalainen jouluperinne ja saimme ystäviltämme oman tonttupaketin läksiäislahjaksi. Nyt siitä asti kun olemme olleet Suomessa, on tonttu löytynyt aamuisin milloin mistäkin: verhotankojen päältä kurkkimasta karkkipapereita kädessään (busted!), joulukuusen oksilta kiipeilemästä, kynttilänjalalta keikkumasta. Tontun löytäminen on aina aamun ensimmäinen juttu ja varsinainen riemuhetki. First things first, you know. Satukirjasta opimme, että tonttuun ei parane koskea, sillä tontun taika katoaa silloin, eikä se sitten enää pääse öisin seikkailuilleen korvatunturille ja karkkikulhoille. 

Tonttu on minusta todella hauska, mutta Elf On the Shelf-satukirjassa on muutamia näin suomalaiseen makuun vähän kyseenalaisia juttuja. Tonttu esimerkiksi vahtii, että kilttien askareiden listaan kuuluu tunnollinen rukoileminen. Oli hengellinen näkemyksemme mikä tahansa, niin voimme kaikki varmaan olla yhtä mieltä siitä, että rukouksen merkityksen opettaminen lapsille vähän kärsii siinä, jos se esitetään tontun vahtimana kiltteyssuorituksena? Itse pidän eniten kirjan osiosta, jossa tonttu lupaa raportoida kaikki hyvät teot ystävälleen joulupukille. Tuhmuuksien raportoimisella uhkaillaan makuuni vähän liikaa, mutta toisaalta se ehkä tekee tontusta lapsen silmissä vielä jännittävämmän. Myönnän kyllä ihan suoraan sitä paitsi käyttäväni ”tontut vahtivat”-kasvatuskorttia muutenkin silloin tällöin joulun alla. 😉 Hauskinta kirjassa on tontulle nimen keksiminen ja näin ollen ”taian aloittaminen”. Meidän tonttutyöstämme tuli Kaapo. Voi miten jännityksellä ja kunnioituksella tontun kirjassa sanelemiin sääntöihin täällä onkaan suhtauduttu, eli siihen, että tonttuun ei saa koskea ja että tontulle voi kyllä puhua, vaikka tonttu ei voikaan ääneen vastata.

Ja nyt jouluvinkkini niille perheille, joissa joulupukkisatuun on lähdetty mukaan: oman vastaavanlaisen seikkailijatontunhan voi tehdä mistä tahansa joulutontusta! Mielestäni olisi hauska idea kirjoittaa vaikkapa kirje tontulta (tällöin tontun idean ja viestin voi räätälöidä omanlaisekseen) ja vihkiä mikä tahansa vähän isompi joulukoristetonttu oman perheen tontuksi. Lapsista se tontun etsiminen aamulla on kuitenkin kivointa, meillä ainakin Kaapon etsinätoperaatiot on ollut ihan superhitti. 

Ps. Kurkatkaapa huviksenne Googlen kuvahausta, kuinka mielikuvitukselliseksi ihmiset ovat heittäytyneet Elf on The Shelfiensä kanssa! 😀 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM /OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Perhe Lasten tyyli Vanhemmuus