Päivä meidän kanssa: yksi tavallinen tiistai
Uudenlaisen elämänvaiheen ja arjen tasoittumisen kunniaksi päätin tarttua blogimaailman klassikkoon, eli ”päivä kanssani”-postaukseen! Näitä on hauskaa jälkikäteen lukea, kuinka monia arkia sitä ehtiikään elämään ja kuinka erilaisia tavallisia onkaan.
Aamu.
Vauva herää päättäväisin aamukiljahduksin varttia yli kuusi, läpsyttää kasvojani ja kuolaa poskeani vasten. Otan hymyilevän harvahampaan rinnalle ja kas kummaa, neidin silmät lupsahtavatkin uudelleen kiinni. Asia, jota toivon joka aamu, mutta joka on hyvin harvinaista. Onnellisena lisäunista painan itsekin silmät kiinni ja nukahdan välittömästi. Vartin yli seitsemän poika kilisyttää korvani juuressa yöpöydälle illalla kuskaamaansa kuusenkoristekelloa, jolla oli suunnitellut herättävänsä minut aamulla. Tai oikeasti heräsin jo hetki sitten, mutta sain vastaani hätääntyneen huudahduksen ”eii älä herää, mun piti herättää tällä kellolla!”, joten kelloonhan minä herään ja vauva myös. Jutellaan unista ja noustaan ylös. Poika kömpii sohvalle katsomaan Disney Channelia siksi aikaa, kun minä keitän puurot ja kahvit vauva apinanpoikana lanteella keikkuen. Lasken hänet hetkeksi maahan ja sekös on loukkaavaa, ei auta edes vapaan pääsyn muovipurkkikaapille tarjoaminen, ei mikään. Ja kun herkkää sielua loukataan kerran, niin se kyllä muistetaan vielä aamupalallakin. Kun muut ovat saaneet puuronsa syötyä, huomaan omani olevan yhä kahvia lukuunottamatta koskematon. Uhmaan luonnonvoimia ja whatsappailen kavereille puuroani syöden, jonka jälkeen alkaa tapahtua: tiskit, keittiö, vaatteet, hyssytykset, aurinkorasva, värikynäjälkien putsaus pöydästä ja vähän ennen kymmentä seisomme rappukäytävässä. Kevyt tuuli tuntuu lämpimältä.
Aamupäivä.
Poika kiipeilee kiipeilytelineessä ja minä yritän rohkaista häntä leikkimään muiden lasten kanssa samalla kun kierrän rattaiden kanssa ympyrää puiston ympäri. Pikkusiskolla ei ole paras päivä, eihän kellään aina ole. Pelkään, että lohduttoman itkun vuoksi alamme jo saada kohta pitkiä katseita muilta vanhemmilta, ja kun sylit ei rattaat ei rinta auta, niin ehdotan pojalle, että mennään katsomaan läheistä lampea. Heti kun lähdemme puiston hälinästä, tyttö malttaa nukahtaa ja me yritämme tiirailla löytyisikö lammesta krokotiileja. Lounasajan lähestyessä poikaa alkaa harmittaa kotiinlähtö ja hän kysyy, onko meidän pakko mennä kotiin. Mietin hetken ja totean, että oikeastaan ei ja alamme kävellä kohti läheistä lounaskahvilaa. Levitämme paperipussit puiston pöydälle ja saan siistiäitipisteitä siitä, kun ehdotan, että poika söisi pastansa keihästämällä pastat pilliin (olivat unohtaneet ravintolassa pakata haarukat ja kotiin aterimien vuoksi lähtö olisi ollut maailmanloppu kolmevuotiaalle tuossa hetkessä). Niinpä poika syö hihitellen pastaa pillillä ja minä juon jättikokoista ”regular”-kahvia, milloinkohan opin tilaamaan täällä aina pienen? Rattaista herää ihan kuin toinen pikkusisko: aurinkoinen vavvavva-sirkuttaja, jolle annan käteen yhden viimeisistä Suomesta tuoduista maissinaksuistamme.
Itapäivä.
Mahdottomalta tuntuneen päikkärioperaation jälkeen asunnossa on hetki hiljaista. Tiskikone jyskyttää ja vauva nukkuu sylissäni, en uskalla riskeerata ja siirtää häntä vaan nostan hetkeksi jalat sohvan pöydälle ja naputan toisella kädellä muutaman sähköpostin, selaan Facebookin ja Lilyn. Ei sen puoleen, olen oppinut keittämään kahviakin nukkuva vauva sylissä. ;)
Juuri kun saan hivutettua vauvan sohvalle, seisoo edessäni unenpöpperöinen isoveli. Kaivetaan piirustusvehkeet esiin ja piirretään hetki kahdestaan. Pian pikkusisko herää ja aletaan tehdä uudelleen lähtöä puistoon, mutta koko lähtöoperaatio venyy (leijonareppu on hukassa!) niin paljon (ai vaipat vielä), että ollaan niin alkutekijöissä (ei se haittaa että vesi kaatui, vaihdetaan vaan vaatteet) ja huomaan jo päivällisajan lähestyvän uhkaavasti. Toinen puistoreissu jää tänään väliin, minä sujautan vauvan kantoreppuun, otan vihannekset ja leikkuulaudan esiin, poika pelaa tabletilla Pikkukakkosen pelejä. Syödään kanakeittoa jo ennen kuin isi tulee kotiin, sillä lapsilla on nälkä ja mieheni laittaa tekstarin, että hän on ruuhkassa. Sisarukset levittävät yhteistuumin kaikki duplot pojan huoneen lattialle ja minä täytän ja tyhjennän pesukoneen ja kuivausrummun, viikkaan ja vien kaappiin eilisenkin pyykit, nappaan vauvan suusta oudon langanpätkän, poika alkaa jo ravaamaan ikkunan luona, milloin se isi tulee.
Ilta.
Vasta kuuden jälkeen saapuva isi joutuu hotkimaan ruokansa, sillä meidän auto on vihdoin tullut, eikä poika malta pysyä enää hetkeäkään paikallaan. Lopulta ajetaan koko perhe ruokakauppaan, ihan vain että poika pääsisi ajelulle. :D Oli sinne pientä asiaa ihan oikeastikin ja minä haluaisin ajaa kotiinpäin. Ajan kuitenkin ehkä yhden mailin, kunnes mieheni antaa vääriä neuvoja ja pysäytän huoltoasemalle: kuskien vaihto. ;) Kotiin tultuamme vauva on jo aivan väsynyt, joten minä hoidan äkkiä iltapuurot ja laitan unihiekkaisen vauvan nukkumaan. Pojat vielä kuuluvat puuhaavan jotain, mutta vauvan nukahdettua minä laitan itselleni kylpyveden valumaan. Lakkaan varpaankynnet ja mietin, että haluan tällaisen ”Master Bathroomin” meille Suomeenkin. Lillun kylvyssä Laura Lindstedtin Oneironin kanssa ja olen onnellinen kahdesta asiasta: siitä, että mieheni osti minulle tämän kirjan yllätykseksi ja siitä, että päätin kerran ihan kokeeksi lukea kirjaa kylvyssä. Parasta. Kylvyn jälkeen menen vielä syömään itse iltapalaa miehen kanssa (olen jo leppynyt vääristä ajo-ohjeista). Uni painaa jo silmiä, seitsemän tunnin päästä kaikki alkaa taas alusta ja vauvalla saattaa olla ylläreitä yön varalle.
