Pinnallista(ko?)

Yhdeksäs raskauskuukausi ja olo sen mukainen. Tunnen itseni aivan valtavaksi (varsinkin toppatakissa!) ja aika kömpelöksi, kävelenkin taapertaen kuin ankka, sekä osakseni on osunut kaikenlaisia mahdollisia loppuraskauden kolotuksia. Vaaka näyttää kahdeksan kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa, mutta jollain tapaa suhtaudun tähän pehmeyteen, pyöreyteen ja kömpelöön liikkumiseen hirveän luonnollisesti, hellästi, vähän niin kuin että se nyt kuuluu asiaan, jopa se ankkakävely. Olen päättänyt olla hienotunteinen ja ystävällinen vartalolleni, sillä onhan se nyt ihan ihmeellistä mihin kaikkeen kroppa juuri nyt pystyykään ja valmistautuu.

Mutta. Esikoisen odotusaikana jalkoihini ilmestyneet suonikohjut ovat alkaneet elää aivan uutta elämää ja esimerkiksi jalkapöytäni näyttää aivan auton yliajamalta. Viimeksi päätin vapauttaa itseni noista pohkeiden muhkuroista stressaantumisesta, mutta sanotaanko että tällä hetkellä fiilikseni asian suhteen on hyvin kaukana sellaisesta hyväksyvän myötäilevästä pisteestä, jossa olisin jotenkin sinut asian kanssa. Ajatuskin kesästä saa minut miettimään polvipituisia huitulamekkoja ja huolettomia avokkaita, joissa minä loistan sinisenkirjavana ja muhkuraisena. Eräänä yönä kuvittelin tuntevani, kuinka vatsaani piirtyi raskausarpia ja kurkistin hädäissäni kännykän valossa lakanan aiheuttamia painaumia. Tämän jälkeen en nukkunut enää silmäystäkään, näin vain ne arviksi kuvittelemani painaumat kyljessäni ja kiukuttelin, että camoon hei, suonikohjuja ja raskausarpiako. Arpia ei sitten aamulla enää ollutkaan, mutta tuona hetkenä päätin että en enää koskaan vähättele mielessäni kenenkään harmitusta arvista tai vaikka roikkumaan jääneestä ihosta. On tosi helppo sanoa, että hei ei se mitään tai kannetaan nämä muutokset ylpeydellä, jos omat jalat ovat sileät tai vatsa arveton. Kyllä sillä hetkellä saakin kirota niin että kyyneleet kihoavat silmiin, jos siltä tuntuu (ja vaikka näin oppisikin myöhemmin tuntemaan).

Tunsin itseni kuitenkin hyvin pinnalliseksi näine murheineni, kun eräänä päivänä opettelin ammattilaisen johdolla pukemaan jalkaani tukisukkia, joita tulen käyttämään loppuraskauden ja vielä jonkin aikaa synnytyksen jälkeenkin (ja joiden pukemien on lähes mahdotonta ja siitä hyvästä saa maksaakin vielä satasen). Myyjä siinä vakuutteli, että tämä on hyvin hyvin yleinen vaiva odottajilla. Nurisin, että varmasti, mutta ärsyttävä sellainen. Myyjä siihen painokkaasti, että niin kyllä, mutta ei missään nimessä pahimmasta päästä. Tajusin seisovani terveysalan liikkeessä, jossa myydään apu- ja tukivälineitä laidasta laitaan ja tunsin syyllisyyden pistoksen pinnallisuudestani. Minun muhkurajalkani eivät varmasti tuon liikkeen seinien sisällä olleet mitään kaikkien mahdollisten vaivojen valikoimassa.

Tuon ostosreissun jälkeen olen saanut asioihin jonkin verran perspektiiviä, mutta silti annan itsellei luvan olla joskus ihan vapaasti harmissanikin, jos siltä tuntuu, sillä ei kai näitä juttuja voi kokonaankaan pois mielestä työntää. Viimeksikin harmitukset piti ensin purkaa osiin ja käsitellä ollakseni siinä pisteessä, että viiletin kesäkatuja sääret paljaina ilman kaikkituijottaa– olotiloja. Viimeksikin pääsin pisteeseen, ettei minua edes haitannut, jos joku katsoi tai kommentoi sääriäni (mitä tapahtui sitä paitsi tosi harvoin, loppupeleissä ihmiset ovat aivan liian keskittyneitä itseensä tuijotellaakseen ja pohtiakseen kenenkään muun jalkoja), niin varmasti tulee tapahtumaan nytkin. Onneksi kesällä muutenkin fiilistelee mielummin lämpöä ja sitä ihanaa mekkoa ja syö ampparimehujäitä, kuin stressaa mitään suonikohjuja.