Pinnallista(ko?)
Yhdeksäs raskauskuukausi ja olo sen mukainen. Tunnen itseni aivan valtavaksi (varsinkin toppatakissa!) ja aika kömpelöksi, kävelenkin taapertaen kuin ankka, sekä osakseni on osunut kaikenlaisia mahdollisia loppuraskauden kolotuksia. Vaaka näyttää kahdeksan kiloa enemmän kuin viime heinäkuussa, mutta jollain tapaa suhtaudun tähän pehmeyteen, pyöreyteen ja kömpelöön liikkumiseen hirveän luonnollisesti, hellästi, vähän niin kuin että se nyt kuuluu asiaan, jopa se ankkakävely. Olen päättänyt olla hienotunteinen ja ystävällinen vartalolleni, sillä onhan se nyt ihan ihmeellistä mihin kaikkeen kroppa juuri nyt pystyykään ja valmistautuu.
Mutta. Esikoisen odotusaikana jalkoihini ilmestyneet suonikohjut ovat alkaneet elää aivan uutta elämää ja esimerkiksi jalkapöytäni näyttää aivan auton yliajamalta. Viimeksi päätin vapauttaa itseni noista pohkeiden muhkuroista stressaantumisesta, mutta sanotaanko että tällä hetkellä fiilikseni asian suhteen on hyvin kaukana sellaisesta hyväksyvän myötäilevästä pisteestä, jossa olisin jotenkin sinut asian kanssa. Ajatuskin kesästä saa minut miettimään polvipituisia huitulamekkoja ja huolettomia avokkaita, joissa minä loistan sinisenkirjavana ja muhkuraisena. Eräänä yönä kuvittelin tuntevani, kuinka vatsaani piirtyi raskausarpia ja kurkistin hädäissäni kännykän valossa lakanan aiheuttamia painaumia. Tämän jälkeen en nukkunut enää silmäystäkään, näin vain ne arviksi kuvittelemani painaumat kyljessäni ja kiukuttelin, että camoon hei, suonikohjuja ja raskausarpiako. Arpia ei sitten aamulla enää ollutkaan, mutta tuona hetkenä päätin että en enää koskaan vähättele mielessäni kenenkään harmitusta arvista tai vaikka roikkumaan jääneestä ihosta. On tosi helppo sanoa, että hei ei se mitään tai kannetaan nämä muutokset ylpeydellä, jos omat jalat ovat sileät tai vatsa arveton. Kyllä sillä hetkellä saakin kirota niin että kyyneleet kihoavat silmiin, jos siltä tuntuu (ja vaikka näin oppisikin myöhemmin tuntemaan).
Tunsin itseni kuitenkin hyvin pinnalliseksi näine murheineni, kun eräänä päivänä opettelin ammattilaisen johdolla pukemaan jalkaani tukisukkia, joita tulen käyttämään loppuraskauden ja vielä jonkin aikaa synnytyksen jälkeenkin (ja joiden pukemien on lähes mahdotonta ja siitä hyvästä saa maksaakin vielä satasen). Myyjä siinä vakuutteli, että tämä on hyvin hyvin yleinen vaiva odottajilla. Nurisin, että varmasti, mutta ärsyttävä sellainen. Myyjä siihen painokkaasti, että niin kyllä, mutta ei missään nimessä pahimmasta päästä. Tajusin seisovani terveysalan liikkeessä, jossa myydään apu- ja tukivälineitä laidasta laitaan ja tunsin syyllisyyden pistoksen pinnallisuudestani. Minun muhkurajalkani eivät varmasti tuon liikkeen seinien sisällä olleet mitään kaikkien mahdollisten vaivojen valikoimassa.
Tuon ostosreissun jälkeen olen saanut asioihin jonkin verran perspektiiviä, mutta silti annan itsellei luvan olla joskus ihan vapaasti harmissanikin, jos siltä tuntuu, sillä ei kai näitä juttuja voi kokonaankaan pois mielestä työntää. Viimeksikin harmitukset piti ensin purkaa osiin ja käsitellä ollakseni siinä pisteessä, että viiletin kesäkatuja sääret paljaina ilman kaikkituijottaa- olotiloja. Viimeksikin pääsin pisteeseen, ettei minua edes haitannut, jos joku katsoi tai kommentoi sääriäni (mitä tapahtui sitä paitsi tosi harvoin, loppupeleissä ihmiset ovat aivan liian keskittyneitä itseensä tuijotellaakseen ja pohtiakseen kenenkään muun jalkoja), niin varmasti tulee tapahtumaan nytkin. Onneksi kesällä muutenkin fiilistelee mielummin lämpöä ja sitä ihanaa mekkoa ja syö ampparimehujäitä, kuin stressaa mitään suonikohjuja.
Kommentit
Voi muru, tsemppiä! Se on hankalaa hyväksyä omia vajavaisuuksiaan vaikka ne tapahtuisivatkin paremman asian puolesta. Oon koettanut ajatella, että sisäinen kauneus on tärkeintä, mut suren silti kun kroppa alkaa pikkuhiljaa vanheta.
Kiitos! <3 Ja tietkö suurimman osan ajasta olen ihan fine asian kanssa, mutta välillä vaan harmittaa kunnolla. Vaikka yleensä ajattelen, että elämän näkyminen kropassa on kaunista ja lapsistanihan nämä kertovat, mutta joskus iskee heikko hetki. Ymmärrän siispä myös sinun tunteesi (vaikka tosiaan ajattelenkin, että elämän kuuluukin näkyä ihmisessä, mutta silti ymmärrän).
Kuule... et ole ollenkaan pinnallinen! Kyllä muakin harmittaa, kun olen joskus omistanut ihan näpsäkän ja mukavankokoiset tissit ja nyt kahden lapsen jälkeen niistä ei ole oikeesti jäljellä melkeinpä mitään! :D Mä aina ajattelen ja tsemppaan itteeni sillä ajatuksella, että tissini ovat tehneet erittäin tärkeän tehtävän, mutta sitten taas havahdun siihen, että harmittaa kun bikineissä näytän hölmöltä ja vanhat tissiliivit ovat aivan liian suuret ( kyllä, en ole saanut aikaiseksi hankkia uusia sopivia :D )
Mutta, voithan sä leikata ne suonikohjut. Kummitätini on leikannut omansa, kun hän sai raskauden myötä itselleen todella pahat sellaiset. Nyt hänellä ei enää ole mitään ja niiden leikkamisestakin jää aivan pieni arpi - sellainen, että sitä tuskin edes huomaa. :) Eikä sekään ole pinnallista! :)
<3<3<3<3<3
Kai nämä meidän fiilikset kropan muutoksista ovat oikeastaan inhimillisiä eikä pinnallisia. <3 Mäkin ymmärrän hyvin miltä susta tuntuu, vaikka sitä kuinka takaraivossa olisi tieto siitä kuinka mahtavaan juttuun ne tissitkin on pystyneet ruokkiessaan lapsia! Ja olenkin miettinyt tuota suonikohjuleikkausta, luulen että täyttäisin jo leikkaukseen pääsyn kriteerit ihan kunnallisellakin, kun tähän asti olisi pitänyt kääntyä yksityisen puoleen. Kiva kuulla, että tätisi jalat palasivat leikkauksen myötä entiselleen, uskaltaisikohan samaa toivoa itsekin!
No ainakin aina kannattaa kokeilla! :)
Mulla on ollut suonikohjuja säärissä 12-vuotiaasta asti ihan ilman raskauttakin, en suorastaan malta odottaa mitä raskaus niille tekisi... että ymmärrän tuskasi. Mutta olet oikeassa siinä, että itse niihin kiinnittää eniten huomiota ja yleensä ihmiset ovat yllättyneitä kun sanon että mulla on suonikohjuja, ei niitä kukaan muu ole huomannut ja ihan olen kaikenmittaisissa hameissa mennyt :) enempi mulle akne on tällainen itseä harmittava asia, mutta toisaalta siihenkään on yllättävän harva sitten kuitenkaan kiinnittänyt huomiota. Vaikka se nyt ei itseä aina lohdutakaan kun joka aamu arpoo että mistä tällä kertaa tulee märkää.
Onpas meille osunut samankaltaiset vaivat, sillä itsekin kärsin aknesta vuosikausia (ja vieläkin lievästi aina toisinaan) ja todella ymmärrän miten paljon se voi ottaa itsetunnolle. Mulle auttoi muuten niinkin höpönlöpöltä ja uskomattomalta kuulostava juttu kuin homeopatia, joka oli viimeinen (epätoivoinen) oljenkorteni ennen roacutania! Mutta aknen kanssa on kyllä tasan sama juttu kuin suonikohjujen, niin kuin sanoit, eipä siihen muut kiinnitä huomiota. Eikä aina oikeastaan itsekään, mutta aina välillä iskee sellainen hetki, kun harmittaa oikein kunnolla. Mullekin tuli itseasiassa ensimmäinen pienenpieni suonikohju 16-vuotiaana, mutta siinä se vaan oli viattoman pienenä ensimmäiseen raskauteeni asti kunnes- tadaa!
8KG?!?!! Olen kade.
Täällä alkaa näyttämään +20kg:aa viime elokuusta jolloin ensimmäinen neuvolakäynti oli. Mutta sattuuhan sitä :D
Itselläni jäi teini-iästä jo melkoiset raskausarvet takamukseen ja reisiin joten raskauden aikana ei ainakaan vielä ole mitään suuria järkytyksiä kehon suhteen tullut kun shokit on koettu silloin. Jännittää kyllä miltä maha ja tissit näyttää sitten jälkikäteen mutta ainakin vielä olo on melko armollinen itseä kohtaan.
Mutta ei raskaus tee ketään immuuniksi epävarmuudelle jota ulkonäkö joskus aiheuttaa. Minusta on sallittua vihata asioita itsessään ja ulkonäössään vaikka keho olisi suorittanut kuinka tärkeää tehtävää. Mutta kaipa siinäkin joku raja on mihin asti tulee sietää epämiellyttäviä ajatuksia itsestään.
Tsemppiä meille!
Älä ole, enemmän nimittäin olisi tullut ellen olisi viettänyt pää pöntössä 14. raskausviikolle asti ja laihtunut alussa hurjasti. :D Armollinen suhtautuminen kroppaansa on kyllä kaikkein viisainta miten raskausaikana muutokset voi ottaa! Vaikka joskus saattaakin ottaa todella päähän ja saakin ottaa, niin onneksi nämä ajatukset eivät kovin useilla jää hallitseviksi fiiliksiksi. Viime kesänä olin jo ihan sinut noiden vanhojen suonikohjujen kanssa, niin ehkäpä stressitasoni näistäkin laskee vielä joskus kesämekkoasteelle.
Tsempit meille tosiaankin! :)
Olen laiska kommentoimaan mutta nyt oli pakko kommentoida että ensinnäkin tsemppiä odotuksen vikoihin hetkiin sekä synnytykseen ja EI ET ole turhamainen. Täällä myös yksi jolla sama vaiva eli ne kamalat suonikohjut ja todellakin tiedän miten kamalat ne on. Mulle tosin ne on tullut jo ennen raskauksia ja raskaudet sitten pahensi niitä. Nyt tilanne on se etten kehtaa kulkea hameella edes kesähelteillä. En käy uimahalleissa tai yleisillä uimarannoilla. Sä oot ihan mun idoli kun oot kohjuista huolimatta kulkenut hameessa! No mä ainakin lohduttaudun sillä vaahtoruiskutushoidolla johon ehdottomasti menen kun lapsiluku on täynnä.
En toki ole iloinen siitä, että muutkin kärsivät samasta vaivasta, mutta tiedätkö lohduttaa kummasti kuulla, että joku muukin kamppailee saman asian kanssa ja ymmärtää. Itsekin kovasti jo haaveilen tuosta vaahtoruiskutushoidosta, vaikka se ei sellaisenaan taidakaan mulle riittää, mutta eiköhän jokin leikkaus-, ruiskutus -ja laserkombo sitten joskus vielä toteudu.
Ymmärrän todella hyvin, ettei niitä suonikohjuja tee mieli näyttää kellekään, voi vitsi kuinka hyvin ymmärränkin. Mutta suosittelen silti tekemään pienen testin ensi kesänä: tee alkuun vaikka ihan pieni reissu ulos hamosessa. Itse lähdin joskus hellepäivänä poikani kanssa leikkipuistoon shortseissa (!) ja ajattelin, että kaikki tuijottavat jalkojani. Loppujen lopuuksi kukaan ei näyttänyt vilkaisevankaan sääriäni, kaikki olivat vain keskittyineitä ihan muihin juttuihin ja itseensä. Tämän ymmärtäminen itselläni oli sellainen tosi voimaannuttava kokemus, jonka jälkeen päätin vaan sinnikkäästi alkaa käyttämään niitä mekkoja. Ehkä muutaman kerran olen oikeasti huomannut katsovan jalkojani, eikä sekään ole tuntunut sitten niin pahalta kuin luulin. Olin itse asiassa jo tosi sinut asian kanssa, mutta nyt tämän toisen raskauden jälkeen on kyllä melkoiset henkiset prosessit taas luvassa, kun jalat ovat entistä hurjemmassa kunnossa. Saa nähdä uskaltaudunko minäkään mekkoon ensi kesänä.
Kiitos kommentistasi ja tsempeistä! <3
Kommentoi