Reipas pieni preschooler!
Koska niin moni myötäeli meidän preschoolin aloitusta, niin tulinpa nyt päivittämään, että miten meni. Poika on ollut hyvin ujo uusien ihmisten kanssa tänne tultuamme, leikkipuistoissa halunnut leikkiä vain oman perheen ihmisten kanssa ja kääntänyt sydäntäsärkevästi katseen maahan jonkun puhutellessa häntä. Uuden kielen opettelu on pienestä perfektionistista tuntunut hankalalta: hän ei ole uskaltanut sanoa patistettua thank you’ta kummempaa, vaikka osaakin mm. esitellä itsensä ja vaihtaa kuulmisia. Väärinymmärryteksi tulemisen pelko on ollut liian suuri. Edes yhtään helouta ei ole irronnut ja ihan rehellisesti sanottuna minä jo pelkäsin, että hän ei tule kotiutumaan ja rentoutumaan millään.
Siksi ajoin maanantaina preschoolin pihaan sydän pamppaillen, olin pakannut pikkusiskolle paljon viihdytysevästä mukaan ja varustautunut olemaan vaikka tarvittaessa lähes koko päivän mukana. Tutustumiskäynniltä mieleen jäänyt paikan lämmin tunnelma ei kuitenkaan ollut haihtunut, vaan poika pääsi heti ruokkimaan kaloja ja opettaja otti hänet vastaan sydämellisesti tukkaa pörröttämällä, antamalla kuitenkin ujon lapsen tarvitseman tilan. Ajattelin, että poika jäisi seisomaan viereeni ja joutuisin häntä rohkaisemaan mukaan leikkeihin, mutta tämäpä suuntasi heti leikkikeittiölle kokkaamaan maisseja. Hän tarjoili minulle maissiananaskeittoa, katsoi tiiviisti silmiini ja ilmoitti, että ”okei äiti, nyt voit lähteä”. (Excuse me?!) Yritin säilyttää naamani peruslukemilla ja käyttäytyä luontevasti, mutta sisälläni riehui miljoona hämmästynyttä kysymysmerkkiä ja jokin iso pakahduttava tunne: mun vauva ei tarvitsekaan minua nyt. Ihanaa, mutta ihan jalat alta lyövää. Huikkasin muka muina naisina heipat ja jäin vielä kurkkimaan luokan ikkunasta, kuinka poika täysin luontevasti jäi kokkailemaan jonkun tytön kanssa, jonka sain myöhemmin kuulla olevan hänen paras ystävänsä.
Hain siis kotiin pojan, jonka posket hehkuivat innostuksesta ikävän aiheuttamien itkuraitojen sijaan. Hän esitteli ylpeänä askartelemaansa makkaraa ja sanoi haluavansa joka päivä pliiskuuliin. Olin haljeta ylpeydestä tuota pientä ihmistä kohtaan: mennä nyt kolmevuotiaana täysin uuteen paikkaan, jossa ei puhu samaa kieltä muiden kanssa tai tunne entuudeltaan ketään ja pärjätä loistavasti. Hän oli papattanut välillä suomea ja muuten oltiin selvitty kehonkielellä siirtymisvaiheissa muiden lasten esimerkkiä seuraamalla. Eilen hän oli jopa sanonut ensimmäisen spontaanin englanninkielisen sanansa, joka oli mikäs muukaan kuin ”eat”. Tämä oli tapahtunut askartelumateriaalina käytettyjen vaahtokarkkien äärellä, joista poika oli nopeasti hoksannut, että eihän ”paahtokarkkeja” nyt näin kuulu tuhlata ja ryhtynyt toimiin. Kehen lie tullut.
Eilen oltiin leikkitreffeillä uusien ystäviemme luona ja alkaa vaikuttaa siltä, että aiempi ujous alkaa haihtua. Poika leikki innoissaan perheen lasten kanssa ja huomasin, kuinka lapset eivät todellakaan tarvitse yhteistä kieltä löytääkseen yhteisiä leikkejä.
En osaa edes pukea sanoiksi, kuinka onnellinen olen juuri nyt. Meinaan haljeta helpotuksesta, onnesta ja ylpeydestä. Poika huomasi tämän kyllä tasan tarkkaan ja veti hövelin äidin naruista oikeaan aikaan: päädyimme pitämään ”preschool-juhlat” donitsien merkeissä. 😉