Southern way

Viimeiset kolme päivää on mennyt aivan käsittämättömän hyvin: ajoittainen ahdistus on kadonnut, eikä kulttuurishokkikaan tunnu enää niin rajulta. Olen alkanut itsekin käyttämään puistossa ilmaisuja ”such a sweetheart” ja ”what a cutie”, eikä se tunnu edes yhtään väkinäiseltä. Huikkaan jopa itsekin koiraa ulkoiluttavalle naapurille luontevasti ”hi how are you”. Nyt kun alan hiljalleen hahmottamaan tätä etelän tyyliä, niin seuraavat havainnot olen tehnyt: 

• Ei ole yhtään outoa tai vaivaannuttavaa aloittaa keskustelua tuntemattoman kanssa. Esimerkiksi kaupan jonossa näin ilmeisesti kuuluukin tehdä, hymyillä ainakin. Hymyllä ja ystävällisyydellä pääsee pitkälle. Ja jos en saa selvää nopeasta etelän aksentista, niin sen kuin pahoittelen ja kysyn, kukaan ei odotakaan että kieleni olisi täysin virheetöntä. Tämän kuin olisin sisäistänyt heti, niin olisin säästynyt alkumöllötykseltäni!
• Eteläläiset ovat äärettömän kohteliaita, myös lapset. Yhtäkkiä olenkin ”ma’am” ja kymmenenvuotiaat puhuttelevat minua leikkipuistossa ”excuse me ma’am, but I couldn’t help hearing” kun he haluavat liittyä keskusteluun. Lelujen lainaaminen puistossa tehdään ensin kaarrellen, vähän kuin lasta kieltäen, ja sitten todella vuolaasti kiitellen ja pidetään huolta, että lapsi itsekin käy kiittämässä. Suomalainen ”saadaanko me vähän lainata tätä palloa” ei tosiaankaan näytä täällä riittävän. 😉 Rattaiden kanssa on todella helppo kulkea, sillä oli vieressä sitten teinipoikia tai mummoja, niin kaikki ryntäävät jo kaukaa avaamaan oven. Kaikille toivotetaan mukavaa päivänjatkoa tai huikataan happy holidaays.
• Eteläläiset rakastavat lapsia. Heitä ihastellaan ääneen, kysellään ikää ja kutitellaan leuan alta. 
• Liikennekulttuuri on aivan erilainen kuin Suomessa! Täällä hymyillään ja heilutellaan tilanteissa, joissa varmaan Suomessa pudisteltaisiin päätä tai kohoteltaisiin kiukkuisena käsiä (en ikinä unohda erästä miestä kaupan parkkipaikalla, joka hermostui kun yritin venkslata autoa ahtaasta parkkiruudusta ja näytti molempia keskisormiaan :D). Toisille autoille annetaan tilaa jo kaukaa jos huomataan, että joku yrittää vaihtaa kaistaa. 
• Kadulla on enemmänkin outoa kulkea ja katsoa maahan tai ohi vastaantulijasta. Sen sijaan vastaantulijalle vähintään hymyillään ja nyökätään. 
• Kaupan käytävillä huikataan ystävällinen excuse me jo kaukaa, eikä jäädä suomalaiseen tapaan kärryjen kanssa seisomaan kenenkään taakse ja odottamaan, että tämä itse ymmärtää siirtyä. Välillä kyllä vähän huvittavankin kaukaa ja tilaa toisille annetaan jopa korostetusti, mutta tämä on kyllä silti tapa, jonka voisin ottaa mukaan muistoksi. 

Toissa aamuna lähdimme lasten kanssa läheiseen Panera Brediin hakemaan aamiaista. Kassajonossa takanamme seisova hyvin eteläläinen vanhempi mies vaihtoi kanssamme niitä peruskysymyksiä: mistä olemme, miten olemme viihtyneet Rockhillissa jne. Kun yritin maksaa ostoksiamme, niin mies vaatimalla vaati puhelunsa lomasta maksaa ostoksemme, sillä olemme uusia täällä. ”Welcome to Rockhill!”, hän vielä huikkasi kesken (ilmeisesti liike)puhelunsa. Ihan totta, vaikka tuntui todella kummalta antaa kenenkään maksaa bagel-pussiamme, niin tuosta jäi minulle todella tervetullut olo. 

Perjantaina vietimme taloyhtiömme pikkujoulujuhlia, ja oli todella mukavaa, kun ihmiset tulivat niin lämpimästi juttelemaan meille uusillekin tyypeille. Asumme pienkerrostaloyhtiössä (”villagessa”), jossa on paikalliseen tapaan yhteinen ”clubhouse”, uima-allas -ja hengailualue, tietokonetila, kuntosali ja leffahuone. Joulujuhlissa minulle selvisi, että yhteisiä tiloja todella käytetään aktiivisesti ja että asuinpaikkamme on hyvinkin yhteisöllinen, naapurit tuntevat toisensa ja vaihtavat iloisesti kuulumisia keskenään, vaikka ikähaarukka on todellakin vauvasta vaariin. Kävipä tuuri, sillä Suomessakin asumme hyvinkin yhteisöllisessä taloyhtiössä. Vauva napattiin sylistäni tuon tuosta ja maistelimme amerikkalaisia jouluherkkuja, selitimme ettemme puhu espanjaa, saksaa emmekä ruotsia vaan Suomea ja että Suomi on siellä Ruotsin naapurissa. 😉 Minulle alkoi tulla vihdoinkin kotoisa olo, kun kuljimme lämpimässä joulukuun illassa värikkäiden valojen loisteessa väsyneitä lapsia kantaen kotiin. 

Columbian eläintarhassa, palmujen, jouluvalojen ja ruskaisten puiden keskellä suomalaista hämmentävässä joulukuun helteessä. 😀 

PS. Jes, nyt löytyi vihdoin kameran laturikin,  niin saan kohta muitakin kuin satunnaisia kännykkäkuvia tänne blogiinkin! Niin ja Instagramista @lentoaskeleita voi myös seurata meidän menoja ja kuulumisia. 🙂