Syitä, miksi minä ja lapset olemme myöhässä
Kun teemme lähtöä, alkaa tapahtua mystisiä. Sen jälkeen kun olen laittanut lapset lähtövalmiiksi ja itse yöpaidassani ajattelen suoriutuvani aamutoimistani alle vartissa, tuossahan ne katselevat nyt tuota piirettyäkin niin rauhallisina, voi tapahtua oikeastaan mitä tahansa.
Esimerkkitilanne nro 1: Olen saanut vedettyä housut jalkaani ja juoksentelen ympäriinsä etsimässä tuolinkarmille valmiiksi laittamaani paitaa. Sivusilmällä näen liikettä makuuhuoneiden välisellä käytävällä ja vaikka en haluaisi, niin menen katsomaan. Lattia on täynnä perunoita. Alan selvittää perunoiden alkuperää ja kiireesti kauhon ne takaisin jääkaapin viileälokeroon ja asetan esteitä keittiön eteen. Vannotan isoveljen ilmoittamaan minulle heti, jos pikkusisko yrittää päästä keittiöön. Hommaan menee pari minuuttia, eikä minulla ole vieläkään sitä paitaa.
Esimerkkitilanne nro 2. Harjaan hampaita ja etsin samalla sitä paitaa. Yritän heitellä lipaston laatikoista lattialle nopeasti tyhjentyvää toppivarastoani takaisin laatikkoon, mutta tyttäreni tyhjentää sitä nopeammin kuin minä täytän. Viimein saan ohjattua hänen mielenkiintonsa muualle, kerättyä topit takaisin laatikkoon ja ajattelen, että nyt ehdin ehkä meikkaamaan tosi tosi nopeasti. Hitsi tähän meni melkein viisi minuuttia. Mutta missä hemmetissä se paita on?
Esimerkkitilanne nro 3. No niin, ihan vähän meikkiä nopsaan, etten näytä ihan suoraan sängystä nousseelta pojan koululla (miten kaikki muut näyttävät jo tähän aikaan aamusta niin huolitelluilta?). Vähän bb-voidetta, ripsiväriä ja poskipunaa. Minulla menisi tähän ehkä kolme minuuttia, mutta koska estän samalla lastani juomasta shampoota, syömästä hammastahnaani ja repimästä vessapaperirullaa (ja noukin jo silputut vessapaperit maasta ennen kuin ne leviävät koko asuntoon), meneekin aikaa noin seitsemän minuuttia.
Esimerkkitilanne nro 4. Okei, nyt ne istuvat tuossa sohvalla ja minä en enää edes yritä etsiä sitä kirottua paitaa (jonka löydän kotiin tullessani likapyykkikorista, minne innokkaat pienet apulaiseni ovat sen kuskanneet), menen valitsemaan jonkun muun. Paitsi että kaikki näiden housujen kanssa käyvät topit ovat pesussa, hyvä on vaihdan kaikki vaatteeni. Pari kallista ekstraminuuttia menee, mutta vihdoin päästään lähtemään. Menen olohuoneeseen ilmoittamaan, että nyt voitaisiin lähteä, mutta olohuoneessa ei olekaan ketään. Toinen etsii kadonnutta dinosaurusta, mikä laitettiin eilen pöydälle valmiiksi odottamaan (koulussa on show and tell-päivä). Poikani oli halunut sittenkin vielä ihan pikkasen leikkiä sillä aamulla, mutta nyt dinosaurusta ei löydy. Ennen kuin ryhdyn auttamaan dinosauruksen etsinnöissä, kuulen juuri sen äänen, mitä kukaan vanhempi ei halua kuulla. Kyllä, toisessa vessassa vedetään vessanpönttöä. Oven piti olla kiinni, mutta ei ole enää. Kyllä, tyttäreni pesee pönttöä vessaharjalla. Ja vähän näköjään lattiaa ja housujaankin. Ei muuta kuin tyttö suihkuun ja uudet vaatteet päälle. Lakkaan laskemasta, missä vaiheessa meidän pitäisi nyt jo olla.
Esimerkkitilanne nro 5. Tiedän, että emme voi lähteä ilman dinosaurusta, tai vaihtaa sitä mihinkään muuhun leluun.
Esimerkkitilanne nro 6. Kun dinosaurus on löytynyt ja kaikilla on puhtaat vaatteet, leviää uuden lompakkoni sisältö rappukäytävään Vetoketju olikin mennyt rikki, enkä näin ollen sulkenutkaan lompakkoani oikeasti.
Ylläolevat esimerkkitilanteet ovat kaikki tältä aamulta. Vähän vaihtelua niihin perinteisempiin ”hetkonen, missä eväsrasia on” tai ”okei otetaaan sut vaikka kantoreppuun niin äiti saa äkkiä laitettua kaiken valmiiksi” tai ”jaahas eli vaipat pitää sittenkin vaihtaa uudestaan”-tilanteisiin. Luulin, että meidän perussähläys ei voisi enää sählämmäksi mennä, mutta tämä aamu nousi aivan uudeksi vertailukohteeksi vähän hankaliin aamuihin.
Nyt minä otan toisen kupin kahvia ja tämä kaikki alkaa jo oikeastaan naurattaa. (Siis ne perunat ja vessajuttu, miten niin voi edes käydä?)
Pliis sanokaa, että en ole ainoa, jolle käy välillä näitä aamuja.
SEURAATKO JO? FACEBOOK / INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM