Synnäri

Voi toki johtua tilastani, mutta väitän, että tuossa paikassa on mielestäni jotain kerrassaan maagista: synnytysvastaanotossa eli tuttavallisemmin synnärissä. Raskaana olevien naisten maaliviiva, jonka merkitys muodostuu aivan käsittämättömän suureksi odotuksen loppuavaiheilla, mutta joka on kuitenkin vain välipysäkki, jolla vieraillaan loppujen lopuksi hyvinkin nopeasti. Olemme näin raskauden loppumetreillä tehneet muutaman vierailun Taysin alakertaan ja minusta on hätkähdyttävää, kuinka samanlaisena tuo paikka säilyy, vaikka sinne virtaa joka päivä, ympäri vuorokauden, suurivatsaisia naisia tuskissaan ja tutkimustilan odotushuoneen istahtaa hermostuneesti lehtiä selaavia miehiä. Ensin oikealle ja sitten ovista suoraan, he neuvovat jokaista vuorotellen. Sairaanhoitajat puhuvat aina ja jokaiselle yhtä rauhallisella äänellä, ovat tottuneet kasvoilta heijastuvaan kipuun ja huoleen, kysyvät neuvolakorttia, kiinnittävät tottunein ottein sydänanturit vatsan ympärille. Tuossa paikassa kipu on kaikille samaa, jokaista jännittää ja jokainen on samalla viivalla kulahtaneissa sairaalan synnytysmekoissa, riippumatta siitä mihin kukakin lähtee aamulla töihin tai mitä puoluetta äänestämme. Siellä välipysäkillä me makaamme verhojen erottamilla sairaalasängyillä, päivästä toiseen vaihtuvat odottajat. 

Synnäri ei ole kiinni jouluaattona tai itsenäisyyspäivänä, sinne tulo ei riipu vapunpäivästä, emmekä kukaan voi vaikuttaa siihen milloin on meidän vuoromme vetää napitettavat puuvillakoltut päällemme. Siellä tapahtuu ihmiskehon ihmeellisimmät asiat, elämän suurimmat ilot ja surut. Lähdemme sinne sairaalakasseinemme ja olemme ehkä miettineet tuota hetkeä kuukausitolkulla, tai sitten kieltäneet iseltämme koko ajatuksen. Harvoin kukaan on niin kontrolloimattomassa tilanteessa kuin synnytys. 

Tuntuu oudolta ajatella, että vauvamme teki tuloaan jo kuukausi sitten, mutta eipäs tullutkaan. Tässä sitä nyt ollaan, isovatsaisena vieläkin ja jo ”täysillä viikoilla”, laskettuun aikaan on enää viikoissa kaksi ja puoli jäljellä ja minä alan olla aivan valmis lähtemään sinne synnärille sairaalakasseineni. Olo alkaa olla sen verran tukala ja kipeä (puhumattakaan näistä loppuraskauden vaivoista), että todella odotan tositoimien käynnistymistä. Vaikka muistankin hyvin elävästi sen paniikinsekaisen tunteen kolmen vuoden takaa kun tajusin, että se on menoa nyt eikä peruutusnappia voi enää painaa, niin tahtoisin jo luopua tästä jännityksestä ja esimerkiksi löytää sopivan nukkumisasennon. Vaikka nytkin jännittää. Totesin juuri miehelleni, että mistäs tiedämme vaikka vauva järjestelisikin meille oikein kunnon ylläriä ja kaikista ennakkomerkeistä huolimatta päättäisikin saapua vasta vaikkapa lasketun ajan jälkeen. Näitä asioita kun on mahdotonta varmuudella ennustaa. Tunnelma on sanalla kuvaten odottava ja yritän jälleen kerran pysyä erossa googlesta. Nyt onkin sitten pitkien rauhallisten kävelylenkkien (vihdoinkin) ja jumppapallolla keikkumisen vuoro, aika kerätä voimia ja odottaa meidän vuoroamme.