Tältä tuntuu huojennus

Olen koko viikon ollut hajamielinen, huokaillut syvään ja huomannut lukevani puoli tuntia samaa sivua. Olen aloittanut tänne blogiinkin uutta tekstiä moneen kertaan, mutta lauseet ovat jääneet puolitiehen ja otsikot ilman sanoja. Mielessä pyöri rakenneultra ja sen mukana tietoisuus siitä, kuinka hennosti onni onkaan kiinni. Jätin jopa ”tiedonhankkimiset” väliin enkä kiduttanut itseäni keskustelupalstoilla, mutta totta kai sitä silti tietää riskit. Niitä asioita, joita ei vain uskalla edes ajatella saati puhua niistä ilman, että vatsa kääntyy ympäri.

En ole millään lailla hyvä kestämään epätietoisuutta tai jännitystä ja viime yö menikin katkonaisilla unilla. Etsin aamulla suu vapisevana viivana mieheni kättä omaani Terveystalon hississä. 4D-ultra on ihmeellinen: saimme heti ensimmäiseksi nähdä pikkuisemme kasvot, pienen suun, silmäluomet, nenän, leuan. Kätilö kertoi jatkuvasti missä mennään, mitä tutkitaan, mitä näkyy ja lausui ne maailman rauhottavimmat sanat, kaikki hyvin. Siellä pieni köllöteli raajojaan venytellen ja oli autuaan tietämätön kaikesta tunnemyllerryksestä, jonka hän ympärillään oli ehtinyt saada aikaan. Aloin pitkästä aikaa hengittää syvään ja hymyilläkin.

Lopuksi seurasi vielä melkoinen yllätys. Bebe ei olekaan poika, kuten olemme aivan varmaksi luulleet. ”Kyllä hän tyttö on”, kätilö sanoi. Oho. 

Loppu päivänä ympäri Tamperetta on haahuillut eräs juuri ja juuri kiinnimenevässä toppatakissa kulkeva hahmo, jonka ripsivärit ovat vähän menneet suttuun ja joka kävi eri kaupoissa hypistelemässä vauvanvaatteita hölmö hymy naamallaan. Tuo toppatakkinen hahmo istuskeli kahvilassa syömässä täytettyjä leipiä, vaikka jonkun olisi pitänyt sanoa sille, että sillä on tenttejä tulossa ja iltapäivän luennon oppikirjat kotona. Se liotti ajatuksissaan teepussia kylmään vesimukiin eikä edes meinannut huomata, mitä nyt  vähän itkeskeli ja kiljahteli ystävälleen ja puhelimeen välillä. Taisi uskaltaa vihdoin iloita ja olla tosissaan onnellinen.