Tärkeysjärjestys

Tämä äiti on ollut aika uppoutunut hääsuunnitelmiinsa, viilettänyt polttareissa ja lukenut (okei aika vähän) ärsyttävästi häiden jälkeisenä maanantaiaamuna kello kymmeneltä alkavaan tenttiin. 

Eräs pieni, se kaikkein tärkein tyyppi kuitenkin loukkaantui selvästi viikonloppuisesta polttaripoissaolostani, ja ehkä samalla myös viime aikojen kiireisyydestäni. En saanut sunnuntai-iltapäivällä halia, ja mieltä osoitettiin muutenkin ihan kunnolla. Näytettiin, että nyt itkettää, olet tyhmä kun olit poissa, isi vaan on kiva, sinua minä mielummin lyön. Siis poika näytti, minä olin sydän irti rinnasta ja niin aikuinen kuin osasin, niin äiti kuin vaan olen ja halasin, kerroin ettei saa lyödä ja otin syliin vaikka pieni poika rimpuili suuttuneena. Ihan kamalaa, kamalaa.

Lapsen kanssa on puhdistavaa saada ottaa toisen tunteet vastaan juuri sellaisina kuin ne ovat. Ei tarvitse arvailla, että sanoinkohan hölmösti, mitäköhän se mahtoi oikeasti miettiä, tykkäsköhän. Jos ruoka on hyvää, suu avautuu ammolleen kuin linnunpoikasella ja osoitetaan onnellisena ”tätä! tätä!”, jos taas pahaa, phyh, sylkäisy lattialle ja ”ei”. Jos yrität hassutella, yleisösi joko kiemurtelee kikatuksesta tai katsoo sinua hiljaisen kummastuneena. 

Enpä ole ennen tuntenut noin musertavaa tunnetta äitiyden tiimoilta kuin tuolloin. Tai monen muunkaan asian.

Nyt olemme olleet tämän viikon aika hissukseen. Ollaan syöty herneitä ja vadelmia, sekä olen yrittänyt opettaa poikaa tykkäämään karviaisista. Minun sylini kelpaa taas, ansaitsen kuolapärinäsuukkoja, haleja ja nauruhepuleita. Saan kutittaa ja ottaa kainaloon sohvalle. 

Olen yrittänyt paikata asioita harjoittamalla pienimuotoista lahjontaa, kuten antamalla kirppiksellä periksi maatilaeläinpussin kohdalla, istunut kuplavolkkarissa leikkimässä autolla ajoa juuri niin pitkään kuin poika haluaa (eli pitkään), enkä laittanut kymmenen minuutin jälkeen ovia kiinni ja huijannut että hups nyt ne meni lukkoon eikä ole avaimia, tehdäänpä jotain muuta. Vähän ollaan tietty herkuteltukin. Olen pitänyt kännykän suurimman osan ajasta piilossa, ja tehnyt omia juttuja vain silloin kuin poika nukkuu.

Ja olen selvästikin saanut anteeksi.

Vaikka ne hääjärjestelyt ovatkin tällä hetkellä tärkeitä ja kivaa puuhaa (ja se tenttikin on tärkeä, ääääh!), niin silti tuli kyllä nyt melkoinen ”asiat tärkeysjärjestykseen” -hetki. En kuitenkaan halua muistaa tästä hetkestä to do -listojani, vaan sen että poika etsii kaikkea märkää hihkuakseen ”vettä, vettä!”, kuinka joka päivä tulee uusia sanoja (esim kurkku = kuku, viinirypäle = päle, lehmä = muu), miten hassulta poika näyttää välillä matkiessaan kaikkea (esimerkiksi mieheni päätyi tänään rönsyilevän keskustelun päätteeksi demonstroimaan minulle kuinka oikeaoppisia kyykkyjä tehdään, jep älkää kysykö, ja eräs pikkutyyppi meni kyykistelemään viereen ja pian pyllähteli innoissaan itsekseen). Nämä on niitä tärkeitä, jotka haluan muistaa.