Tässä näin
Minä olen listaihminen. To do-listaihminen, kauppalistatyyppiä, ”mitä pakataan mukaan”- listojen laatija. Osan listoista kirjoitan kalenteriin, osan post it-lappusille ja osaa niistä muokkaan päässäni jatkuvasti. Listat ovat oiva apuväline kaltaiselleni herkästi unohtelevalle taivaanrannanmaalarille, enkä ihan varmana muistaisi tehdä kaikkia koulutehtäviä, esseiden deadlineja, viedä kenkiä suutarille tai palauttaa kirjaston kirjoja ilman näitä allekkaisia ranskalaisia viivojani.
Listani voivat olla kivoja, kuten auringon ja rantahiekan kanssa keikistelevä kesälistani, mutta listoissani piilee myös suuri vaara lipsahtaa sitten kun -ajattelun puolelle ja joskus niiden katsominen nostaa stressitasot sataan. Listani ovat toisinaan hassuja houkuttimia pullollaan, joista sitten muodostan äkillisiä tarpeita (kuten päässäni pyörivään vaateostoslistaan lisäilen milloin mitäkin juttuja, joita tunnen hetken päästä todella tarvitsevani, en vain haluavani).
Pohdin tänään tätä listaamispakkomiellettäni ja tajusin jotain, mikä selittää sen, miksi mieleni muuttuu vapaammaksi ja helpommin hengittäväksi mitä lähemmäs päivämäärät lähestyvät kesäkuuta, mitä enemmän lämpömittariin kohoaa asteita ja mitä enemmän maisema alkaa vihertää. Kesä on se kaikkien listojeni perimmäinen sitten kun, hetki jossa hommat on yliviivattu eikä huomiotussia tarvitse kaivaa esiin. Minä kuulun juuri siihen suomalaiseen ihmisryhmään, joka on elossa talven ja sitten kesällä alkaa taas elää. Vertaus on jo aika kulunut, mutta minä todella ymmärrän sen. Ympärivuotisesti osaan kyllä pysähtyä pieniin hetkiin ja arvostaa niitä, mutta kun kesä on sitten kokonaan sitä hetkeä.
Kesä saa minut käyttäytymään ja olemaan ihan eri tavalla. Vastustan turhaa printtailua, mutta eilen tulostin kasan koulujuttuja ja kirjaston sijaan istahdin kampuksen nurmikolle. Vaikka olen pahimman luokan vilukissa, niin kävimme pojan kanssa kiljahtelemassa ja kahlaamassa uimarannan hyisessä vedessä. Kadulla en tuijota tennareitani tai älypuhelinta, vaan katselen ympärilleni ja saatan hymyillä vastaantulijoille. Lounaani tahdon syödä torilla ja jätskini puistossa.
En saanut koiralle trimmausaikaa tarpeeksi nopeasti, joten unohdin sen miltä kääpiösnautsereiden kuuluu näyttää ja hiukan turkkia nypittyäni ajelin surutta Petelle viileämmän kesäkampauksen.
Alan myös ymmärtää, miksi ihmiset ottavat kesäisin niin paljon valokuvia juuri varpaistaan. Onhan se nyt huikeaa kun nekin saavat Uggien ja villasukkien sijaan allensa nurmikkoa ja pikkukiviä.
Saattaa olla, että tässä vaiheessa jo unohdin, oliko minulla tässä jokin punainen lanka, mutta eipä se ole niin justiinsa.
Ihanaa viikonloppua ainakin haluan vielä toivottaa, kulkekaa edes vähän ilman kenkiä älkääkä vaan alkako laskemaan kaloreita jäätelökioskin edessä.