Tavallisia päiviä
Kun joskus kyselin postaustoiveita, heitti joku idean ”päivä kanssani”-postauksesta. Ajattelin ensimmäisenä, että joo kivaa, että tämä onkin hauska ja helppo tehdä, kunnes tein hommasta ihan naurettavan vaikeaa. ”No tästä päivästä en ainakaan voi kertoa, sillä tänään mentiin huvipuistoon ja sitten se vaikuttaa siltä, kuin oltaisiin joka päivä huvipuistossa”. ”Tänään ollaan vaan tultu suoraan kotiin eikä menty mihinkään, vaikka yleensähän me nyt tehdään jotain. En voi kirjoittaa tästä päivästä, kun sitten ne luulee ettei me tehdä ikinä mitään”. ”Tänään syötiin ulkona, vaikka kyllähän mä kotonakin kokkaan. Kummanhan näistä sitten näistä vaihtoehdoista voisin valita ilman että huijaan?” Tämän tyyppinen haastehan kuuluu ottaa täysin kirjaimellisesti, lukijat lukevat sen suorana vaihtelemattomana kaavana meidän päivistämme ja on äärimmäisen tärkeää, että kukaan ei luule, että käymme joka päivä ruokakaupassa tai ettemme käy siellä koskaan. (Kaikkia myös vaivaa ja kiinnostaa tämä tieto 😉
…
Niinpä päädyin tällaiseen suurpiirteiseen versioon, joka on heijaste ei kopio, mutta olkoot tämä silti kertomus niistä tavallisista päivistä.
Maanantaista torstaihin herätyskelloni soi 6.50, mutta yleensä tyttö on läpsytellyt kasvojani ja antanut kuolasuukkoja jo kauan ennen tätä. Aamumme ovat jotain hallitun ja kaaoksen väliltä: piiretyt pyörivät telkkarista ja minä sompailen ympäri huushollia Starbucksin termoskuppi kahvia kädessäni ja järkkään kolmelle henkilölle vaatteet päälle ja aamupalat pöydälle. Kello kahdeksan kiinnittelen lapsia turvaistuimihin, tarkistan, että pojalla on eväsboksi mukanaan ja että torstaisin hänellä on show and tell-lelu matkassa. Ajellaan heräilevän kaupungin läpi, kuunnellaan radio New Rockia ja minä hörpin yhä aamukahviani. Muistetaan vilkuttaa kultapatsaille ja käydään keskusteluja esimerkiksi siitä, mitä mitkäkin eläimet syövät. (Mitä muuten sarvikuonot syövät? Lupasin googlata kun tullaan kotiin, mutta unohdettiin molemmat). Puoli yhdeksän pintaan ollaan preschoolilla, minne poika jää onneksi yleensä hyvin mielin. Minä ja tyttö huristellaan kaupungin halki takaisin kotiin ja minä höpötän, ettei hän nukahtaisi vielä. Tämä onkin äidin lempilauluja, katso miten korkea puu.
Aamupäivät ovat minun ja tytön aikaa. Yleensä menemme kotiin leikkimään ja teen samalla kotitöitä, tytön päikkäriaikaan minä kaivan koneen esille ja haukkaan lounasta. En sovi näille aamupäiville kovinkaan usein menoja, sillä rakastan noita rauhallisia hetkiä ja päikkäriajan hiljaisuutta. Näppiksen naputusta tai kirjan sivujen rapinaa, pyykkikoneen tasaista pyöritystä, junnaavasti pesevää tiskikonetta taustalla. Välillä tosin käydään kavereiden kanssa lounaalla tai järkätään jotain pientä aamupäiviinkin. Tällä hetkellä kartoitan kaupunkimme kuntosalitarjontaa villinä suunnitelmanani viedä tyttö parina aamuna viikossa jumppatunnin ajaksi lapsiparkkiin, jos vaan löydämme kivan paikan!
Yhden maissa haen pojan takaisin kotiin. Leikimme hetken kotona ja sitten siirrymme lähipuistoon joko kolmistaan tai lähdemme tapaamaan kavereita jonnekin. Lämpiminä päivinä ei tekisi mieli olla sisällä yhtään ylimääräistä ja kärrätään itsemme kotiin vasta hiukan ennen kuin mieheni tulee töistä. Poika ei periaatteessa nuku enää päiväunia, mutta usein kokkaillessani hän rauhoittuu katsomaan piirrettyjä ja kun vilkaisen sohvalle, uni on vienytkin voiton. Isi tulee kotiin! Viiden-kuuden maissa syödään koko perhe, yleensä kotona, välillä taas mennään ulos (aika usein tiistaisin, sillä silloin monessa ravintolassa on kids eat free-iltoja) tai haetaan ruokaa jostain ja mennään puistoon syömään. Jos oikein reippaita ollaan niin illalla saateteaan lähteä lenkille, usein vietetään ilta puistossa tai sitten vaan kotosalla. Arki-illat menevät niin kovin nopeasti, syödään ja leikitään hetki, sitten kello näyttääkin jo seitsemää. Yleensä toinen meistä hoitaa lapset kylpyyn pluttaamaan (ja kuluttamaan vielä ne viimeisetkin yliläiskyvät energiat) toisen tehdessä vielä pientä iltapalaa. Vuoroilloin napataan mieheni kanssa toinen unipuvussa ”en ole yhtään väsynyt”-showtaan vetävistä nappuloista ja luetaan heille iltasadut ja laitetaan nukkumaan. Meidän lapsista ei kumpikaan ole itsekseen nukahtavaa sorttia, joten vielä jonkin aikaa hyssytellään, haetaan vielä kerran vähän vettä, laitellaan yövaloja, tarkistetaan ettei seinässä ole hämähäkkiä ja mitä kaikkea sitä nyt mieleen ennen nukkumaanmenoa voikaan mahtua.
Kahdeksan-yhdeksän aikaan alkaa olla hiljaista. Silloin täytetään huomisen eväsrasioita, tehdään lomasuunnitelmia, luetaan kirjoja, katsotaan tv:tä ja jutellaan vielä hetki. Miehelläni on aivan kamalan aikainen herätys, joten kymmenen maissa toivotamme hyvää yötä ja usein minä valvon vielä hetken kirjoineni. Kohta nukkumaan, sillä huomenna taas mennään.
Lentoaskeleita Instagram / Facebook / lentoaskeleita@gmail.com