Tervetuloa Charlestoniin
Kirjoitan tätä autossa matkalla kohti Floridaa. Olemme juuri jossain päin Etelä-Carolinan ja Georgian rajaa ja halusin kirjoittaa heti Charlestonin muistiin, etten vain unohtaisi tai sekoittaisi sitä mihinkään toiseen.
Tekstiohjelman kursori on vilkkunut jo monta mailia paikoillaan, sillä aikaa olen tuijottanut ikkunasta valtavista puista roikkuvaa espanjansammalta ja yrittänyt keksiä jotain adjektiivia kuvaamaan Charlestonia. Siinä se vilkkuu edelleen tyhjänä, sillä en yhtään tiedä kuinka saisin ne pastellinsävyiset talot, historian läsnäolon ja ikivanhat tammikujat puristettua yhteen kuvailevaan sanaan. Mieletönkin olisi lattea. Tuo kaupunki meni minullle täysin ihon alle. Hortoilin lumoutuneena turistina kamerani kanssa, eikä edes vesisade saanut pestyä pois innostustani.
Millainen Charleston siis oli? Siellä tuoksui Atlanttilta: suola ja se vienon mädäntynyt tuoksu, joka meressä on aina mukana. Merituulessa oli mukana ravintoloiden ja kahviloiden herkullisia tuoksuja, vanha, porttien takana aukeavien puutarhojen kukkien tuoksu ja jos sanon suoraan, niin kaupungissa haisi myös hevosenkakka. Ilmankosteus oli hyvin korkea ja taivaala roikkui ukkospilviä, jotka toivat mukanaan meille ensimmäisen trooppisen myrskyn. Charlestonissa maistui suola, cappuccino (oli kenties kaupungin eurooppalaisia peruja, että siellä osattiin keittää parasta kahvia mitä olen tässä puolen vuoden aikana saanut), mansikkasorbetti ja katkaravut. Kaupunki tuntui kuumalta ja kostealta, amerikkalaisittain kapeat tiet osittain halkeilleilta ja mukulakivisiltäkin. Sade ei tuntunut yhtään kylmältä vaikka meidät kastelikin. Autojen äänet sekoittuivat rannalla aaltoihin, hevosten kavioiden kopinaan ja kirkkojen kelloihin.
Visuaalisesti Charleston on kaikkea. 1800-luvulta säilyneitä pastellisävyisiä kartanomaisia taloja, joista suurin osa on yhä yksityisomistuksessa saman sukunimen alla kuin sata vuotta sittenkin. Pienempiä (silti miljoonia maksavia) karkkitaloja, joiden arkkitehtuurissa näkyy eurooppalaisuus ja Englannin ja Ranskan siirtomaavalta-aikojen vaikutus. Värikkäitä ikkunaluukkuja, kukkaköynnöksiä, sisäpihojen salapuutarhoja. Paljon kirkkoja. Vähän halkeilleita rappauksia ja tiilirakennuksia imitoivia savitaloja.
Charlestonin kaduilla tuntuu yhä historian paino. Sateisena lauantaipäivänä hyppäsimme muiden turistien tavoin opastetulle hevoskärrykierrokselle, joka oli mielestäni (periaatteessa) koko viidenkymmenen dollarin arvoinen. Tai olisi ollut, ellen olisi pitänyt sylissäni rimpuilevaa yksivuotiasta, joka oli täysin loukkaantunut, sillä en antanut hänen potkia edessä istujaa selkään tai pyyhkiä lahjontasipsien (tiedän, hyi minua, mutta silti sipsitkin olivat parempi vaihtoehto kuin oppaan päälle kitisevä lapsi) tahmentamia käsiään vieressä istuvan miehen valkeaan paitaan… Aina välillä sain kärryjen katolta kunnon ämpärillisen vettä selkään (sateella en suosittele tuota ajelua, vaikka se katettu onkin). Oppaan jutuista meni minulta mainitusta syystä noin puolet ohi, mutta noin niin kuin teoriassa hevoskärryajelu on kätevä keino saada tietää tarinoista rakennusten takana. Tiesittekö muuten, että orjakauppa ei lähtenytkään etelästä vaan Rhode Islandilta? Charleston oli kuitenkin orjakaupan keskus ja sen historia pitää sisällään niin synkkiä ja kipeitä asoita, ettei mikään aika pysty niitä kaupungin kaduilta häivyttämään.
Tulen kirjoittamaan Charlestonista vielä toisenkin nähtävyyspainotteisen postauksen, kunhan olemme taas kotona ja pyykkikoneet pyörivät. Reissusta voi katsella lyhyitä videopostauksia blogin Facebook-sivuilta, nyt kun olen wifin äärellä ja pääsen painamaan julkaise-nappulaa olemme saapuneet jo Floridaan (käyttääkö muuten ne kaikki nuoret ja nykyaikaiset sitä Snapchattia tällaiseen?)!
FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM