Tuntematon sisaruus

Ajatus siitä, että neljän kuukauden päästä olen äiti kahdelle, saa minut todella onnelliseksi. Samaan aikaan se tuntuu kuitenkin pelottavalta ja tuntemattomalta, en voi olla miettimättä kysymystä osaanko mä. Eräs kaverini lohdutti minua kun pohdin asiaa, että onhan meidänkin vanhemmat osannut. Mutta kun minä en tiedä millaista on, jos on sisaruksia. Hassua, meilläkään ei tainnut olla koskaan tullut puheeksi se, että olen ainoa lapsi, sillä harvemmin tällainen asia tulee jutuksi. 

Minun mielikuvani sisaruussuhteista on muodostunut hyvin pitkälle ystävieni perheiden kautta, leffoista ja kirjoista. Pienenä tyttönä kuvittelin, kuinka sisarukset elävät varmaan kuin jatkuvaa yökylää: päivät leikitään yhdessä ja illalla kuiskutellaan pyjamissa salaisuuksia, kun vanhemmat ovat käyneet sammuttamassa valot. Teini-ikäisenä omaa rauhaa kaipaavana taas toivoin, etten olisi ollut kotona ainoa huomion keskipiste, että joku muu olisi jakanut valokeilan ja minä olisin saanut pitää ne varjoalueet ihan vaan ominani. 

Nykyään en enää ihan ajattele, että sen sisaruksen kanssa elo olisi ollut jatkuvaa yökylää, vaan olen huomannut kuinka monenlaisia sisarussuhteita on. Kokemukseni mukaan on niitä, joissa sisarus on paras kaveri ja suurin tukipilari, on niitä, jotka eivät näy jokapäiväisessä elämässä mutta joihin voi silti nojata kuin turvaverkkoon, sitten on sellaisia joita nähdään välillä sukujuhlissa ja vanhempien luona ja silloin puhutaan säästä. Olen havainnoinut, ettei näihin asioihin vaikuta asuinpaikat tai ikäerot, sillä oli niitä ikäerovuosia kaksi tai viisitoista, voi kaikki mainitsemistani variaatioista toteutua. Silti vaikka kuinka muokkaan tätä kuvaa päässäni, sisaruus pysyy minulle asiana, johon minä olen ulkopuolinen. Asia josta tiedän, etten voi tietää miltä se tuntuu.

Vaikka lapsuuden kodissani joskus kaipasin kovasti sitä omaa seinänaapuria tai huoneeni jakavaa toista sänkyä, oli minun lapsuuteni silti erittäin onnellinen. Perheemme vietti paljon aikaa yhdessä ja lapsuuden saaristokesät ja kirjanlukuhetket äitini kanssa ovat ehkä rakkaimpia muistojani. Minulla oli myös läheisiä ystäviä ja serkkuja, joiden kanssa leikkiä ja jakaa niitä salaisuuksia. En siis noiden vuosien sisarkaipuusta huolimatta koe, että lapsuuteni ainoana lapsena olisi yhtään huonompi kuin niiden, joilla on siskoja ja veljiä. Nyt vähän vanhempana sitä paitsi huomaankin yks kaks olevani osa isompaa perhettä mieheni puolelta. Tämän myötä minäkin olen saanut kokea ison porukan aamiaispöydässä, jaloissa juoksevat lapset ja koirat sekä suihkuvuorot. Sen, että kehtaa soittaa jollekin paniikissa kun koira sairastuu ja että ne vielä istuvat kanssasi kahdelta yöllä eläinlääkäripäivystyksessä. Vaikka en myöskään ihan biologisesti koskaan olekaan täti, niin silti pidän itseäni aivan täysin mieheni veljien lapsille tätinä.

Eli tiedän, että perheen käsite voi olla laaja ja liukuva, aina vähän erilainen. Ja vaikka tuleva uusi perheenjäsen on maailman iloisin asia, niin silti sydäntä riipaisee jo nyt valmiiksi kun ajattelen, että melko kohta poika joutuu jakamaan saamansa huomion ja että hänenkin kuvansa meidän perheestä tulee muuttumaan. Toki olemme jo nyt miettineet valmiiksi keinoja, joilla keventää hänen kokemustaan huomion jakamisesta, mutta väistämättä arki muuttuu ja kaikki tuntematonhan toisinaan tuntuu vähän pelottavalta. Samaan aikaan olen innoissani siitä, että lapsemme saavat kokea sisaruuden, mutta tämä nyt on näitä juttuja, joita vain väkisin miettii.

Minkälaisia ajatuksia sisaruus herättää teissä? Entä miten te kahden tai useamman lapsen vanhemmat olette varautuneet huomion jakamisen aiheuttamaan mahdolliseen mustasukkaisuuteen?