Turhan paljon jännitystä
Huh, eiliseen vuorokauteen mahtui aivan liikaa jännitystä. Paljon paljon vähempi olisi riittänyt. Kaikki alkoi keskiviikkona, kun harvinaisen hyvästä voinnistani innostuneena lähdin kävellen hakemaan poikaani aikaisemmin päiväkodista. Ajattelin, että ei nuo muutamat sadat metrit mitään tee, kunhan vain kävelen ne hissuksiin. No, kuten kirjoitin keskiviikkona, niin päädyin sitten sohvalle kellottamaan supistuksia ja nappailemaan Panadolia. Koska supistukset alkoivat yöllä uudestaan pariin otteeseen, niin mainitsin asiasta aamun neuvolakäynnillä. Terveydenhoitaja varasi minulle heti kontrolliajan lääkärille iltapäiväksi ja lääkärin kurkattua tilanteen sain kehotuksen lähteä suoraan TAYS:iin. Onneksi sain luvan koukata hakemaan mieheni mukaani, muuten tuo reissu olisi ollut aivan liikaa hermoilleni.
Tuntien odottelun ja käyrillä notkumisen jälkeen saimme onneksi hyviä uutisia: ultralla katsottaessa tilanne ei ollut yhtä hälyyttävä kuin käsin tarkastettaessa. Pientä muutosta supistukset kyllä olivat saaneet aikaan, mutta ennenaikaisen synnytyksen riski ei ollutkaan enää niin suuri. Huojentuneina saimme siis luvan lähteä kotiin, kunhan nyt jätän ihan totta ne kävelyreissut väliin joksikin aikaa.
Mielessä ehti pyöriä kaikenlaista, lähinnä pelkoa ja itsesyyttelyä. Että pitikö olla niin itsepäinen ja lähteä pienellekään kävelylle, mitä jos vauva syntyy seitsemän viikkoa etuajassa ja se on minun syyni. Ajattelin vain valokuvista näkemiäni keskoskaappeja, minipieniä ruttukäsiä ja että ei tämän näin pitänyt mennä. Ja että meillä on kaikki vauvan hankinnatkin vielä ihan vaiheessa, tässähän piti olla vielä aikaa vaikka kuinka. Ajattelin ihan hassuja juttuja, kuten häpesin aamulla tiskipöydälle jääneitä tiskejä ja sohvalla lojuvaa pyykkikasaa, jotka poikaa päiväkodista hakemaan saapunutta mamia odottaisivat siellä vastassa. Ja edellistä neuvolakorttiani ja sitä, että haluan pakata sairaalakassin ja jännittää, milloin se tulee käyttöön, sekä nauraa taas viimeisillä raskausviikoilla niin hurjan kuuloisille neuvolakorttiin kirjattaville painolukemille. Mietin myös paniikissa, että en ole vielä valmis synnyttämään, enhän ole ehtinyt ajatella koko asiaa vielä. Tajusin, että jos vauva syntyisi nyt, se ei pääsisi vielä kotiin. Että ei tämän näin pitänyt mennä ja miksi miksi miksi lähdin kävelemään. Huomasin täriseväni kauttaaltani, mutta en saanut tuota tärinää millään tahdonvoimalla loppumaan ennen kuin kuulimme huojentavat uutiset.
Kotimatkalla nauroimme helpotuksesta ja minä halusin hakea hampurilaisen. Tänään olen asetellut itselleni mahdollisimman mukavan löhöilykolon, josta minulla ei ole aikomustakaan ”lähteä vähän kokeilemaan pientä kävelylenkkiä tuonne ulos”. Tässä sitä nyt pötkötetään kiltisti. Olen jopa ottanut kaikkia tärkeimpiä tavaroita tuohon sängyn viereen tuolista järkkäämälleni yöpöydälle, etten pompi tuon tuosta ylös kaivatessani huulirasvaa, laturia, käsivoidetta ja muita. Ensi viikon torstaina raskausviikkoja onkin kasassa tasan 34, jotka ovat lääkärin mukaan jo hyvin turvallisia viikkoja. Sittenkään en ihan lenkkeilemään sentään lähde, mutta etenkin tuohon torstaihin asti minä pysyn tässä.
Pallo 33+1
